Tässä on nyt tapahtunut niin paljon kaikkea ettei tällainen sairas pikkutyttö osaa oikein pysyä perässä. Tein muun maailman mielestä typerän päätöksen, mutta minun mielestäni se on maailman paras päätös. Fuck the world ja silleen, ei kinosta maailman mielipide koska se ei mitään kyseisestä päätöksestä tiedä. Mikäli joku on bloggersalapoliisi on pieni mahdollisuus ymmärtää mitä on tekeillä.
Ai niin, mun isä on kusipää eikä se koskaan muutu. En ole pystynyt nukkumaan tai syömään koska olen niin hajalla. Kai minä sitten tavallaan romahdin, en tiedä. Ei kiinnosta tuleva kurssin kaatuminen, ihan sama. Minä epäonnistun kuitenkin. Vihaan itseäni niin paljon.
Isi huutaa ja paiskoo tavaroita eikä tajua pilanneensa minun elämääni. Mokoma itsekäs paska.
Kyllä se sen vielä näkee että olen hajalla.
Isi vaatii aina jotain dramaattista että se tajuaa. Kai tässä pitää vetäistä pilleriöverit, heittää itsensä jojoon tai laihtua 20 kiloa että se tajuaa. Ei se muuten ymmärrä.
Mainitsinko jo, että elämä on paskaa?
maanantai 19. joulukuuta 2011
torstai 8. joulukuuta 2011
yöhysteriaa
Tässä minä istun vapisten. Tämäkin päivä valui hukkaan kiitos päänsäryn ja yleisen paniikin. Yritin istua kiltisti musiikintunnin ja siitä vielä improtunnin alkuun mutta en minä kyennyt, minä vain lähdin pois. Bussilla kotiin ja viestiä äitille kuinka kohta tulee oksennus ja päässäkin hakkaa viisisataa teräsvasaraa ja samaan aikaan paniikki jyllää. En minä niistä kursseista varmaan läpi pääse, mutta totta puhuakseni, en jaksa enää välittää. Kai minä tavallaan olen luovuttanut. Ainakin toistaiseksi.
Tärinöissäni olen jo tovin tuijotellut peiliin. Minä olen liian iso, tahtoisin onnistua edes jossakin. Kontrolli kaikkea muuta kohtaan on tavoittamattomissa, kyllä minä saan ihan vähän laihtua, mahtuupahan vaatteet paremmin. Ei mitään luurankomittoja, mutta kyllä tästä vara on pienentää, vaikka kuinka äidillekin muuta väitin. Jos tämä elämä minut kaataa, kaadun ainakin kauniina ja edes jossakin onnistuneena.
Missasin siskon harjoituskisat, taas. Dantoskin olisi siellä hypännyt. Puhtaasti meni, hieno otus. Huomenna olisi itsellä tunti. Minua harmittaa, että yhdellä naisella minun ryhmässä on Danu vakkarina, ei toivoa että koskaan sen selkään pääsisin.
En osaa nyt sanoa mitään. Lävistysneulalla saa pysyviä arpia ja lihasrelaksantit yhdistettynä opiaattiyhdisteisiin takaa varmasti hyvän olon. Opintotuista suuri osa menee polttoon, sitä onkin jo jumalauta odotettu.
En halua olla
Tärinöissäni olen jo tovin tuijotellut peiliin. Minä olen liian iso, tahtoisin onnistua edes jossakin. Kontrolli kaikkea muuta kohtaan on tavoittamattomissa, kyllä minä saan ihan vähän laihtua, mahtuupahan vaatteet paremmin. Ei mitään luurankomittoja, mutta kyllä tästä vara on pienentää, vaikka kuinka äidillekin muuta väitin. Jos tämä elämä minut kaataa, kaadun ainakin kauniina ja edes jossakin onnistuneena.
Missasin siskon harjoituskisat, taas. Dantoskin olisi siellä hypännyt. Puhtaasti meni, hieno otus. Huomenna olisi itsellä tunti. Minua harmittaa, että yhdellä naisella minun ryhmässä on Danu vakkarina, ei toivoa että koskaan sen selkään pääsisin.
En osaa nyt sanoa mitään. Lävistysneulalla saa pysyviä arpia ja lihasrelaksantit yhdistettynä opiaattiyhdisteisiin takaa varmasti hyvän olon. Opintotuista suuri osa menee polttoon, sitä onkin jo jumalauta odotettu.
En halua olla
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Nauratti
Katselin tuossa tilastoista että tähän blogiin on löydetty eniten hakusanalla "kumisaappaat". Se on ihan okei.
En tiedä millä ilveellä sain noustua ylös kuudelta melkoisen sujuvasti, vaikka vain viisi tuntia nukuin ja pilleripöhnässä olinkin. Tänään on luvassa fysioterapia suoraan aivan liian pitkän koulupäivän jälkeen. Siitä seuraa vain itkua ja pahaa oloa, kun en minä jaksa.
Kaiken lisäksi isi vie minut sinne.
Se fysiosetä varmaan tappaisi jos saisi tietää kuinka vähän olen oikeasti tuota jalkaani jumpannut, mutta en minä ole ehtinyt enkä jaksanut. Suurin osa ajasta menee päänsäryissä makoiluun, ei siinä kohtaa tehdä mitäään polviharjoituksia, sattuu liikaa.
Onneksi on siskon tallikisat viideltä. Dantoksella ei kai mene kukaan, saan olla sen kanssa karsinassa ihan kaksistaan.
En tiedä millä ilveellä sain noustua ylös kuudelta melkoisen sujuvasti, vaikka vain viisi tuntia nukuin ja pilleripöhnässä olinkin. Tänään on luvassa fysioterapia suoraan aivan liian pitkän koulupäivän jälkeen. Siitä seuraa vain itkua ja pahaa oloa, kun en minä jaksa.
Kaiken lisäksi isi vie minut sinne.
Se fysiosetä varmaan tappaisi jos saisi tietää kuinka vähän olen oikeasti tuota jalkaani jumpannut, mutta en minä ole ehtinyt enkä jaksanut. Suurin osa ajasta menee päänsäryissä makoiluun, ei siinä kohtaa tehdä mitäään polviharjoituksia, sattuu liikaa.
Onneksi on siskon tallikisat viideltä. Dantoksella ei kai mene kukaan, saan olla sen kanssa karsinassa ihan kaksistaan.
kun maailmani kaatui
Äiti kertoi että se ei enää jaksa. Minun kulmakiveni murenee, ja varmasti pian kokee jonkinlaisen romahduksen. Se ei jaksa minua ja sairauksia, se ei jaksa kun sitä pidetään itsestään selvyytenä (kamalaa että se luulee että minä ajattelen niin). Se ei jaksa muuttorumbaa ja on kuulemma epäreilua jos saisin näin ajoissa toisen ratsastustunnin viikkoon. Hei hei edes hiukan onnellisempi elämä.
Minua vituttaa suunnattomasti, että kaikki on niin hajalla. Äiti sanoi että jos ei tässä ala tapahtua mitään niin se passittaa minut sairaalaan niin kauaksi aikaa kunnes jokin ratkaisu löytyy. Minä en halua, minä kammoan laitoksia ja osastoja. Elämä on tarpeeksi vaikeaa muutenkin, ja mitä ne siellä muka osaa tehdä paremmin? Kolmeen vuoteen ei polvi ole kunnossa ollut. Puoleentoista vuoteen ei ole pääni oireeton ollut. Eikä kukaan osaa tehdä tai sanoa mitään, tuputtaa vaan niitä lääkkeitä että syö isompia annoksia vaan jos pahentaa oireita. Mitä vittua se semmoinen on olevinaan.
Elämä tällä hetkellä tuntuu kovin merkityksettömältä ja vaikealta. En jaksa käydä koulua ja tekee vain mieli luovuttaa nyt kun tärkein tukijani on romahtamaisillaan. Helpompi tällä maailmalla olisi ilman minua. Eihän minulla ole edes ystäviä enää juurikaan. Ei minua mihinkään haluta, minähän olen vain se jatkuvasti kärttyisä, migreeniongelmainen paska. On helpompi vedellä lääkkeillä nuppi sekaisin ettei tarvitse ajatella kuinka hirveä olo sitä oikeasti on. Minä en halua, minustahan piti tulla näyttelijä. Kaikenhan piti mennä hyvin, ei se minun pitänyt olla, joka miettii luovuttamista ja kenen elämästä ei meinaa tulla mitään.
Haluaisin vain... en tiedä jaksanko edes vaivautua, en minä sitä kuitenkaan saa.
Ja olen vielä paska ihminenkin, äitiäkin kohdellut niin huonosti. Minun vikani se on, että sillä on paha olo.
Tänään fysioterapeutti suoraan koulusta. Isi vie minut sinne. Toivottavasti kaksi negatiivista on positiivinen, niinkuin fysiikassa.
Ps. vihaan elämää enkä usko että tästä koskaan tulee yhtikäs mitään. Vihaan vihaan vihaan enkä halua olla olemassa.
Minua vituttaa suunnattomasti, että kaikki on niin hajalla. Äiti sanoi että jos ei tässä ala tapahtua mitään niin se passittaa minut sairaalaan niin kauaksi aikaa kunnes jokin ratkaisu löytyy. Minä en halua, minä kammoan laitoksia ja osastoja. Elämä on tarpeeksi vaikeaa muutenkin, ja mitä ne siellä muka osaa tehdä paremmin? Kolmeen vuoteen ei polvi ole kunnossa ollut. Puoleentoista vuoteen ei ole pääni oireeton ollut. Eikä kukaan osaa tehdä tai sanoa mitään, tuputtaa vaan niitä lääkkeitä että syö isompia annoksia vaan jos pahentaa oireita. Mitä vittua se semmoinen on olevinaan.
Elämä tällä hetkellä tuntuu kovin merkityksettömältä ja vaikealta. En jaksa käydä koulua ja tekee vain mieli luovuttaa nyt kun tärkein tukijani on romahtamaisillaan. Helpompi tällä maailmalla olisi ilman minua. Eihän minulla ole edes ystäviä enää juurikaan. Ei minua mihinkään haluta, minähän olen vain se jatkuvasti kärttyisä, migreeniongelmainen paska. On helpompi vedellä lääkkeillä nuppi sekaisin ettei tarvitse ajatella kuinka hirveä olo sitä oikeasti on. Minä en halua, minustahan piti tulla näyttelijä. Kaikenhan piti mennä hyvin, ei se minun pitänyt olla, joka miettii luovuttamista ja kenen elämästä ei meinaa tulla mitään.
Haluaisin vain... en tiedä jaksanko edes vaivautua, en minä sitä kuitenkaan saa.
Ja olen vielä paska ihminenkin, äitiäkin kohdellut niin huonosti. Minun vikani se on, että sillä on paha olo.
Tänään fysioterapeutti suoraan koulusta. Isi vie minut sinne. Toivottavasti kaksi negatiivista on positiivinen, niinkuin fysiikassa.
Ps. vihaan elämää enkä usko että tästä koskaan tulee yhtikäs mitään. Vihaan vihaan vihaan enkä halua olla olemassa.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
hello hello
Olen ollut tästä kirjoittamistouhusta hieman tauolla. En ole kyennyt kirjoittamaan mitään, olen ollut itseni kanssa niin tuuliajolla eikä kiinnosta kirjoittaa siitä kuinka en tänäänkään päässyt kouluun koska pääni oli kipeä. En minä víeläkään tiedä mistään mitään, mutta aina voi yrittää.
En oikein osaa määritellä mikä minulla on, jotain burnoutin, asioiden oikean laidan tajuamisen ja yleisen vittuamisen väliltä. Tajusin, että isi aiheuttaa edelleen pahaa oloa, enkä oikein pystykään asumaan sen kanssa saman katon alla. Vaikeaa se oli äitille sanoa taas uudestaan etten pystykään asumaan täällä. Sanoa, että ahdistaa ja etten jaksa. Äiti itki ja minä itkin myös.
Äiti oli kysynyt iskältä, miksi se puhuu minulle niin rumasti, ja se oli vastannut että siksi, koska minäkin olen aina huonolla päällä. Isi siis oikeuttaa ilkeilynsä minun masennuksellani. Terapeutin kanssa juteltiin iskästä ja kerroin kuinka olen taas pettynyt siihen ja kuinka en jaksa enää yrittää uskoa että pystyn olemaan sen kanssa hyvissä väleissä. Terapeutti kysyi, että onko tämä poismuuttoidea sitten ainoa vaihtoehto, ja mietin todella että taitaa se olla. Helpompaa minulle on itse tehdä ruuat ja pestä pyykit kuin elää jatkuvassa paineessa, pelossa ja ahdistuksessa.
Vituiksi menneen ratsastustunnin jälkeen (kiitos sijainen, kun ajattelet että olen niin paska etten osaa edes perusasioita) avauduin äitille kuinka kaikki menee vituiksi eikä mikään onnistu. Paitsi yksi laukannosto Sampalla. En kestä ihmisjoukkoja, tahdon olla yksin mutta en kuitenkaan, ystäväni ovat suurelta osin kadonneet, koulu ei suju ja elämä yleensäkin on kovin mahdotonta. Elämä on elettävää puoli päivää viikossa, sen verran suunnilleen vietän aikaa tallilla. Miten minä ne muut kuusi ja puoli päivää viikossa sitten muka selviän?
Äiti kyseli joululahjatoiveita. Pitkään intin että en minä mitään tarvitse mutta sitten keksin että mikä sen mahtavampaa olisikaan kuin toinen ratsastustunti viikkoon! Se on ainoa mitä voisin keksiä mielenterveyden ja yleisen hyvinvoinnin lisäksi. Yleisesti ottaen minä vihaan joulua, vihaan sitä kaikkea materialistista pelleilyä viikkoja ennen joulua ja sitä, että kyseistä juhlapyhää toitotetaan jo kuukausia ennen koko juhlaa. Joululauluja, jouluspesiaaleja jokaisessa tv-sarjassa, jouluelokuvia ja joulutarjouksia joka ainoassa kaupassa. Vihaan sitä tekopyhyyttä, että pitäisi olla koko perhe onnellisena pöydän ääressä syömässä ja blabla. Ei se meillä ikinä mene niin. Ennen isi oli aina humalassa ja örvelsi, äiti yritti pitää showta kasassa ja sitten avattiin vähän lahjoja vaivaantuneessa hiljaisuudessa ja painuttiin kukin omaan nurkkaansa tekemään minä sitten keksikään. Enkä minä edes pidä jouluruuasta, en syö punaista lihaa ja laatikoista en tykkää joten vetelen pelkkää graavilohta ja perunaa sen kolme päivää. Yippi-fucking-yay.
Preeriarintama on vähintäänkin kuollut. En ole ollut siihen yhteyksissä muuten kuin lyhyesti facebookin välityksellä. Ei se minulle enää juttele niinkuin aiemmin, eikä se pyydä minua juttuihin. Ei sinänsä yllätä että tämäkin juttu meni taas ihan päin seiniä, se on kovin yleistä ollut viimeaikoina. Ehkä yritän vain päästä yli, vaati se mitä tahansa.
En kestä nykyisin enää ihmisjoukkoja. Minun muurini ovat viimein murtuneet, enkä jaksa enää esittää, en jaksa hymyillä. En jaksa sanoa että kuuluu hyvää ja nauraa kun joku kertoo viikonlopustaan. En minä enää jaksa. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen.
En ole viiltänyt aikoihin. Joka päivä tahtoisin, mutta näyttämötyön rooliasun takia en ole voinut. En halua että kukaan saa tietää.
En oikein osaa määritellä mikä minulla on, jotain burnoutin, asioiden oikean laidan tajuamisen ja yleisen vittuamisen väliltä. Tajusin, että isi aiheuttaa edelleen pahaa oloa, enkä oikein pystykään asumaan sen kanssa saman katon alla. Vaikeaa se oli äitille sanoa taas uudestaan etten pystykään asumaan täällä. Sanoa, että ahdistaa ja etten jaksa. Äiti itki ja minä itkin myös.
Äiti oli kysynyt iskältä, miksi se puhuu minulle niin rumasti, ja se oli vastannut että siksi, koska minäkin olen aina huonolla päällä. Isi siis oikeuttaa ilkeilynsä minun masennuksellani. Terapeutin kanssa juteltiin iskästä ja kerroin kuinka olen taas pettynyt siihen ja kuinka en jaksa enää yrittää uskoa että pystyn olemaan sen kanssa hyvissä väleissä. Terapeutti kysyi, että onko tämä poismuuttoidea sitten ainoa vaihtoehto, ja mietin todella että taitaa se olla. Helpompaa minulle on itse tehdä ruuat ja pestä pyykit kuin elää jatkuvassa paineessa, pelossa ja ahdistuksessa.
Vituiksi menneen ratsastustunnin jälkeen (kiitos sijainen, kun ajattelet että olen niin paska etten osaa edes perusasioita) avauduin äitille kuinka kaikki menee vituiksi eikä mikään onnistu. Paitsi yksi laukannosto Sampalla. En kestä ihmisjoukkoja, tahdon olla yksin mutta en kuitenkaan, ystäväni ovat suurelta osin kadonneet, koulu ei suju ja elämä yleensäkin on kovin mahdotonta. Elämä on elettävää puoli päivää viikossa, sen verran suunnilleen vietän aikaa tallilla. Miten minä ne muut kuusi ja puoli päivää viikossa sitten muka selviän?
Äiti kyseli joululahjatoiveita. Pitkään intin että en minä mitään tarvitse mutta sitten keksin että mikä sen mahtavampaa olisikaan kuin toinen ratsastustunti viikkoon! Se on ainoa mitä voisin keksiä mielenterveyden ja yleisen hyvinvoinnin lisäksi. Yleisesti ottaen minä vihaan joulua, vihaan sitä kaikkea materialistista pelleilyä viikkoja ennen joulua ja sitä, että kyseistä juhlapyhää toitotetaan jo kuukausia ennen koko juhlaa. Joululauluja, jouluspesiaaleja jokaisessa tv-sarjassa, jouluelokuvia ja joulutarjouksia joka ainoassa kaupassa. Vihaan sitä tekopyhyyttä, että pitäisi olla koko perhe onnellisena pöydän ääressä syömässä ja blabla. Ei se meillä ikinä mene niin. Ennen isi oli aina humalassa ja örvelsi, äiti yritti pitää showta kasassa ja sitten avattiin vähän lahjoja vaivaantuneessa hiljaisuudessa ja painuttiin kukin omaan nurkkaansa tekemään minä sitten keksikään. Enkä minä edes pidä jouluruuasta, en syö punaista lihaa ja laatikoista en tykkää joten vetelen pelkkää graavilohta ja perunaa sen kolme päivää. Yippi-fucking-yay.
Preeriarintama on vähintäänkin kuollut. En ole ollut siihen yhteyksissä muuten kuin lyhyesti facebookin välityksellä. Ei se minulle enää juttele niinkuin aiemmin, eikä se pyydä minua juttuihin. Ei sinänsä yllätä että tämäkin juttu meni taas ihan päin seiniä, se on kovin yleistä ollut viimeaikoina. Ehkä yritän vain päästä yli, vaati se mitä tahansa.
En kestä nykyisin enää ihmisjoukkoja. Minun muurini ovat viimein murtuneet, enkä jaksa enää esittää, en jaksa hymyillä. En jaksa sanoa että kuuluu hyvää ja nauraa kun joku kertoo viikonlopustaan. En minä enää jaksa. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen.
En ole viiltänyt aikoihin. Joka päivä tahtoisin, mutta näyttämötyön rooliasun takia en ole voinut. En halua että kukaan saa tietää.
maanantai 28. marraskuuta 2011
I just want to thank you
Thank you
From the bottom of my heart
For all the sleepless nights
And for tearing me apart
Jonkintasoisessa yöahdistuksessani eksyin erään ystävän blogiin. Se kirjoittaa niin upean seikkaperäisesti elämästä. On silläkin vaikeaa ollut, nykyhetkestä en oikein osaa sanoa, se ei blogiaan kovin usein päivitä ja jotenkin ollaan erkaannuttu. Vähän niinkuin kaikkien muidenkin kanssa. Harmittaa, ystävistäni monet ovat aivan loistavia ja ihania ja varmasti ymmärtäisivät. Tai ainakin yrittäisivät.
Mutta minä työnnän kaikki pois ja suljen ovet perässäni toivoen, ettei kukaan seuraa.
Valvomiseksi tämäkin yö kai sitten meni. Ei minulla koulua ole kuin kahteen, vaikka sekin on liikaa. Pakko kestää, pakko jaksaa. En ole viikkoon astunut jalallanikaan kouluun, ja ne uusintakokeetkin olisivat tiistaina ja keskiviikkona. Enkku menee, mutta terveystietoa olisi pitänyt alkaa lukemaan jo päiviä sitten. Lukemisen aloittaminen on vain niin kovin vaikeaa.
Minulla olisi jokin paikka mihin paeta.
From the bottom of my heart
For all the sleepless nights
And for tearing me apart
Jonkintasoisessa yöahdistuksessani eksyin erään ystävän blogiin. Se kirjoittaa niin upean seikkaperäisesti elämästä. On silläkin vaikeaa ollut, nykyhetkestä en oikein osaa sanoa, se ei blogiaan kovin usein päivitä ja jotenkin ollaan erkaannuttu. Vähän niinkuin kaikkien muidenkin kanssa. Harmittaa, ystävistäni monet ovat aivan loistavia ja ihania ja varmasti ymmärtäisivät. Tai ainakin yrittäisivät.
Mutta minä työnnän kaikki pois ja suljen ovet perässäni toivoen, ettei kukaan seuraa.
Valvomiseksi tämäkin yö kai sitten meni. Ei minulla koulua ole kuin kahteen, vaikka sekin on liikaa. Pakko kestää, pakko jaksaa. En ole viikkoon astunut jalallanikaan kouluun, ja ne uusintakokeetkin olisivat tiistaina ja keskiviikkona. Enkku menee, mutta terveystietoa olisi pitänyt alkaa lukemaan jo päiviä sitten. Lukemisen aloittaminen on vain niin kovin vaikeaa.
Tahtoisin napsia taas pillerin jos toisenkin, niistä tulee hyvä olo ja unikin tulee moikkaamaan. Bussi kohti koulua lähtee kello seitsemän, enkä varmasti ole selvittänyt päätäni siihen mennessä, saati sitten pysyteltyä hereillä. Toisaalta voisi olla ihan hauskaa mennä kouluun aivan pillerihuurussa, näkisivätpä ihmiset että kyllä minäkin osaan ranttaliksi laittaa.
Isi tuli ovelle kertomaan, että oli voittanut paikan EMOP-turnaukseen Prahaan. Toki olen iloinen sen puolesta, mutta kaikessa ristiriitaisuudessani en vain tiedä, miten minun pitäisi isiin suhtautua. En osaa vieläkään, vaikka luulin niin. Tieto siitä, etten ehkä ollutkaan valmis elämään sen kanssa repii rikki. Olen elänyt haavemaailmassa, kaikki on nyt hyvin, voin jatkaa elämää, koska se on ollut helpompaa kuin totuuden hyväksyminen, tai edes yrittäminen.
Tietyllä tapaa olen äärettömän vihainen itselleni siitä, mitä tunnen vanhempiani kohtaan. Äitini on maailman paras äiti, mutta viimeaikoina on ollut henkisesti aivan liian raskasta vastata joka ikiseen kysymykseen, mitä se esittää. On ollut aivan liikaa pyydetty jutella sen kanssa, kun se päättää ankkuroida itsensä sänkyni laidalle vaikka on kilometrien päähän selvää että en kaipaa juttuseuraa lainkaan. Ärsyttää kun se tunkee, ja siinä se avainsyy onkin poismuuttohalukkuuteeni.
Minulla olisi jokin paikka mihin paeta.
Ja isi, se kun ei osaa olla seurassani lainkaan. Välit ovat uudelleen hieman tulehtuneet siitä yöhuutelusta mitä se harrastaa. Vittusaatanaa ja ovien paiskomista. Eihän se iso juttu ole, mutta tänään vasta ymmärsin kuinka suuri vaikutus sillä on kaikkeen. En minä uskalla enää öisin mennä keittiöön hakemaan mitään. Minä pelkään. Luulin etten enää, mutta niin se alitajunta vain tekee kepposia.
Jospa päivän ensimmäinen tupakka, ja vaikka se narkkileffa, mikä jäi eilen kesken.
you are an idiot
Että osaankin olla tyhmä. Tyhmä idioottipaska. Minä menin ja vehtasin Surrealistin kanssa, eikä oltu edes kummoisessakaan humalassa, aamulla ei oltu yhtään. Pahinta on se, että Surrealisti on Preerian hyvä ystävä, ja nyt Preeria kai luulee että minulla on jotain intressejä Surrealistia kohtaan. Ei ei ei EI taas minä sotkin asiani, enkö minä mitään osaa tehdä oikein?
Olin myös täysi idiootti silloin, kun päätin muuttaa takaisin vanhempieni luokse. Olisi se pitänyt arvata etten kykene enää asumaan täällä enkä varsinkaan iskän kanssa. Se ei ehkä enää juo, mutta tunkee elämääni ja kiukkuaa kun en saa yöllä täysin äänettömästi haettua jääkaapista omenaa. Minä en kykene asumaan täällä, en pysty. En halua. Ei minulla silti vaihtoehtoja ole, sovittiin äidin kanssa silloin kun takaisin tänne muutin että poismuutto onnistuu seuraavan kerran kun itse itseni kykenen elättämään. Eli aivan liian pitkän ajan kuluttua. Perkele, että suututtaa oma typeryyteni. Olisi pitänyt ajatella pidemmän päälle.
Päänsärkymaraton näyttäisi olevan erätauolla, ainakin toistaiseksi. Heti uuden lääkityksen aloitettuani, yöuneni katosivat, elämänrytmi meni sekaisin ja päänsäryt senkun yltyivät. Hyviä nappeja joo, eikö tässä nyt muka sitten ollutkaan mitään tehtävissä? Kaatuuko koulunkäyntini nyt sitten tähän? Vietänkö suurimman osan loppuelämästäni vuoteen omana, pääsäryistä tuskissani kieriskellen? Nukkumatta, kuitenkaan jaksamatta mitään. Tätä nykyä on saavutus jos pääsen edes tupakalle.
Huomenna olisi taas koulua. En jaksaisi enkä viitsisi. Herätykseen aikaa neljä tuntia 56 minuuttia.
Väsyttää [x]
Nukuttaa [ ]
En siis saa nukutuksi ellen mätä lääkkeitä, minkä voimin nukun aivan liian pitkään. Jos kuitenkin valvon, olen aivan kuollut koulussa. Vitun perkeleen saatana etten sanoisi.
Olen todella huono tekemään päätöksiä. Niinkin pienten asioiden, kuin vaikkapa sukkien valitseminen voi yltyä paniikkikohtaukseksi. En vain osaa päättää. Aikakin alkaa käymään vähiin ja joku päätös on tehtävä. Kaikki vaihtoehdot ovat yhtä huonoja. Elämä loppuu siihen paikkaan ja voilá, paniikki. Minä todella vihaan elämää, sen kaikessa vittumaisuudessaan.
Eihän minulta sinällään mitään puutu, ja päällepäin elämäni näyttää oikeinkin kivalta. Opiskelen kivassa ja arvostetussa lukiossa, harrastan ratsastusta, minulla on ystäviä ja kuulemma jotain musiikillista taituruuttakin (se on kovin suhteellista) ja vanhempanikin ovat vielä yhdessä.
Kaikesta huolimatta elämä tuntuu liian raskaalta. Vituttaa oma aikaansaamattomuuteni, kuinka itse olen saanut asiat sekaisin. Minun pitäisi iloita opiskelupaikastani, mutta oikeasti minä kiroan itsekseni että mitenköhän sieltä valmistuisin ja kuinkahan jaksan taas huomenna. Minun pitäisi olla onnellinen harrastuksestani ja olenkin, se on niitä ainoita asioita jotka saa minut onnelliseksi, edes hetkeksi. Vituttaa kuitenkin että olen paska ratsastaja. Joojoo tiedän, en ole käynyt kuin muutamalla tunnilla joten ei kukaan odotakaan mitään suurenmoista taituruutta.
Minä odotan, koska vaadin itseltäni aina liikaa. Tahtoisin olla paras, vaan en sitä ole missään. Epäonnistumisessa ehkä?
Minun pitäisi tätä asumisasiaa keskustella äitin kanssa. Yrittää tulla johonkin hyvään lopputulokseen. Yleensä ollaan asioissa tultukin, äitin kanssa on helppo jutella, mutta miten minä sille tämän asian kertoisin?
"Äiti, en pysty enkä halua enää asua täällä, vaikka aluksi luulinkin toisin."
Jos täällä asuisi vain äiti ja siskoni, asiat olisivat aivan toisin. Toki silloinkin itsenäisempi elämä houkuttaisi, mutta täällä asuminen ei olisi näin vaikeaa. Kyllä minä tiedän etten minä yksin enää saa muuttaa pitkään aikaan, mutta kai se jollain tasolla helpottaa sanoa se äitille ääneen.
Olin myös täysi idiootti silloin, kun päätin muuttaa takaisin vanhempieni luokse. Olisi se pitänyt arvata etten kykene enää asumaan täällä enkä varsinkaan iskän kanssa. Se ei ehkä enää juo, mutta tunkee elämääni ja kiukkuaa kun en saa yöllä täysin äänettömästi haettua jääkaapista omenaa. Minä en kykene asumaan täällä, en pysty. En halua. Ei minulla silti vaihtoehtoja ole, sovittiin äidin kanssa silloin kun takaisin tänne muutin että poismuutto onnistuu seuraavan kerran kun itse itseni kykenen elättämään. Eli aivan liian pitkän ajan kuluttua. Perkele, että suututtaa oma typeryyteni. Olisi pitänyt ajatella pidemmän päälle.
Päänsärkymaraton näyttäisi olevan erätauolla, ainakin toistaiseksi. Heti uuden lääkityksen aloitettuani, yöuneni katosivat, elämänrytmi meni sekaisin ja päänsäryt senkun yltyivät. Hyviä nappeja joo, eikö tässä nyt muka sitten ollutkaan mitään tehtävissä? Kaatuuko koulunkäyntini nyt sitten tähän? Vietänkö suurimman osan loppuelämästäni vuoteen omana, pääsäryistä tuskissani kieriskellen? Nukkumatta, kuitenkaan jaksamatta mitään. Tätä nykyä on saavutus jos pääsen edes tupakalle.
Huomenna olisi taas koulua. En jaksaisi enkä viitsisi. Herätykseen aikaa neljä tuntia 56 minuuttia.
Väsyttää [x]
Nukuttaa [ ]
En siis saa nukutuksi ellen mätä lääkkeitä, minkä voimin nukun aivan liian pitkään. Jos kuitenkin valvon, olen aivan kuollut koulussa. Vitun perkeleen saatana etten sanoisi.
Olen todella huono tekemään päätöksiä. Niinkin pienten asioiden, kuin vaikkapa sukkien valitseminen voi yltyä paniikkikohtaukseksi. En vain osaa päättää. Aikakin alkaa käymään vähiin ja joku päätös on tehtävä. Kaikki vaihtoehdot ovat yhtä huonoja. Elämä loppuu siihen paikkaan ja voilá, paniikki. Minä todella vihaan elämää, sen kaikessa vittumaisuudessaan.
Eihän minulta sinällään mitään puutu, ja päällepäin elämäni näyttää oikeinkin kivalta. Opiskelen kivassa ja arvostetussa lukiossa, harrastan ratsastusta, minulla on ystäviä ja kuulemma jotain musiikillista taituruuttakin (se on kovin suhteellista) ja vanhempanikin ovat vielä yhdessä.
Kaikesta huolimatta elämä tuntuu liian raskaalta. Vituttaa oma aikaansaamattomuuteni, kuinka itse olen saanut asiat sekaisin. Minun pitäisi iloita opiskelupaikastani, mutta oikeasti minä kiroan itsekseni että mitenköhän sieltä valmistuisin ja kuinkahan jaksan taas huomenna. Minun pitäisi olla onnellinen harrastuksestani ja olenkin, se on niitä ainoita asioita jotka saa minut onnelliseksi, edes hetkeksi. Vituttaa kuitenkin että olen paska ratsastaja. Joojoo tiedän, en ole käynyt kuin muutamalla tunnilla joten ei kukaan odotakaan mitään suurenmoista taituruutta.
Minä odotan, koska vaadin itseltäni aina liikaa. Tahtoisin olla paras, vaan en sitä ole missään. Epäonnistumisessa ehkä?
Minun pitäisi tätä asumisasiaa keskustella äitin kanssa. Yrittää tulla johonkin hyvään lopputulokseen. Yleensä ollaan asioissa tultukin, äitin kanssa on helppo jutella, mutta miten minä sille tämän asian kertoisin?
"Äiti, en pysty enkä halua enää asua täällä, vaikka aluksi luulinkin toisin."
Jos täällä asuisi vain äiti ja siskoni, asiat olisivat aivan toisin. Toki silloinkin itsenäisempi elämä houkuttaisi, mutta täällä asuminen ei olisi näin vaikeaa. Kyllä minä tiedän etten minä yksin enää saa muuttaa pitkään aikaan, mutta kai se jollain tasolla helpottaa sanoa se äitille ääneen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)