Tässä on nyt tapahtunut niin paljon kaikkea ettei tällainen sairas pikkutyttö osaa oikein pysyä perässä. Tein muun maailman mielestä typerän päätöksen, mutta minun mielestäni se on maailman paras päätös. Fuck the world ja silleen, ei kinosta maailman mielipide koska se ei mitään kyseisestä päätöksestä tiedä. Mikäli joku on bloggersalapoliisi on pieni mahdollisuus ymmärtää mitä on tekeillä.
Ai niin, mun isä on kusipää eikä se koskaan muutu. En ole pystynyt nukkumaan tai syömään koska olen niin hajalla. Kai minä sitten tavallaan romahdin, en tiedä. Ei kiinnosta tuleva kurssin kaatuminen, ihan sama. Minä epäonnistun kuitenkin. Vihaan itseäni niin paljon.
Isi huutaa ja paiskoo tavaroita eikä tajua pilanneensa minun elämääni. Mokoma itsekäs paska.
Kyllä se sen vielä näkee että olen hajalla.
Isi vaatii aina jotain dramaattista että se tajuaa. Kai tässä pitää vetäistä pilleriöverit, heittää itsensä jojoon tai laihtua 20 kiloa että se tajuaa. Ei se muuten ymmärrä.
Mainitsinko jo, että elämä on paskaa?
maanantai 19. joulukuuta 2011
torstai 8. joulukuuta 2011
yöhysteriaa
Tässä minä istun vapisten. Tämäkin päivä valui hukkaan kiitos päänsäryn ja yleisen paniikin. Yritin istua kiltisti musiikintunnin ja siitä vielä improtunnin alkuun mutta en minä kyennyt, minä vain lähdin pois. Bussilla kotiin ja viestiä äitille kuinka kohta tulee oksennus ja päässäkin hakkaa viisisataa teräsvasaraa ja samaan aikaan paniikki jyllää. En minä niistä kursseista varmaan läpi pääse, mutta totta puhuakseni, en jaksa enää välittää. Kai minä tavallaan olen luovuttanut. Ainakin toistaiseksi.
Tärinöissäni olen jo tovin tuijotellut peiliin. Minä olen liian iso, tahtoisin onnistua edes jossakin. Kontrolli kaikkea muuta kohtaan on tavoittamattomissa, kyllä minä saan ihan vähän laihtua, mahtuupahan vaatteet paremmin. Ei mitään luurankomittoja, mutta kyllä tästä vara on pienentää, vaikka kuinka äidillekin muuta väitin. Jos tämä elämä minut kaataa, kaadun ainakin kauniina ja edes jossakin onnistuneena.
Missasin siskon harjoituskisat, taas. Dantoskin olisi siellä hypännyt. Puhtaasti meni, hieno otus. Huomenna olisi itsellä tunti. Minua harmittaa, että yhdellä naisella minun ryhmässä on Danu vakkarina, ei toivoa että koskaan sen selkään pääsisin.
En osaa nyt sanoa mitään. Lävistysneulalla saa pysyviä arpia ja lihasrelaksantit yhdistettynä opiaattiyhdisteisiin takaa varmasti hyvän olon. Opintotuista suuri osa menee polttoon, sitä onkin jo jumalauta odotettu.
En halua olla
Tärinöissäni olen jo tovin tuijotellut peiliin. Minä olen liian iso, tahtoisin onnistua edes jossakin. Kontrolli kaikkea muuta kohtaan on tavoittamattomissa, kyllä minä saan ihan vähän laihtua, mahtuupahan vaatteet paremmin. Ei mitään luurankomittoja, mutta kyllä tästä vara on pienentää, vaikka kuinka äidillekin muuta väitin. Jos tämä elämä minut kaataa, kaadun ainakin kauniina ja edes jossakin onnistuneena.
Missasin siskon harjoituskisat, taas. Dantoskin olisi siellä hypännyt. Puhtaasti meni, hieno otus. Huomenna olisi itsellä tunti. Minua harmittaa, että yhdellä naisella minun ryhmässä on Danu vakkarina, ei toivoa että koskaan sen selkään pääsisin.
En osaa nyt sanoa mitään. Lävistysneulalla saa pysyviä arpia ja lihasrelaksantit yhdistettynä opiaattiyhdisteisiin takaa varmasti hyvän olon. Opintotuista suuri osa menee polttoon, sitä onkin jo jumalauta odotettu.
En halua olla
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Nauratti
Katselin tuossa tilastoista että tähän blogiin on löydetty eniten hakusanalla "kumisaappaat". Se on ihan okei.
En tiedä millä ilveellä sain noustua ylös kuudelta melkoisen sujuvasti, vaikka vain viisi tuntia nukuin ja pilleripöhnässä olinkin. Tänään on luvassa fysioterapia suoraan aivan liian pitkän koulupäivän jälkeen. Siitä seuraa vain itkua ja pahaa oloa, kun en minä jaksa.
Kaiken lisäksi isi vie minut sinne.
Se fysiosetä varmaan tappaisi jos saisi tietää kuinka vähän olen oikeasti tuota jalkaani jumpannut, mutta en minä ole ehtinyt enkä jaksanut. Suurin osa ajasta menee päänsäryissä makoiluun, ei siinä kohtaa tehdä mitäään polviharjoituksia, sattuu liikaa.
Onneksi on siskon tallikisat viideltä. Dantoksella ei kai mene kukaan, saan olla sen kanssa karsinassa ihan kaksistaan.
En tiedä millä ilveellä sain noustua ylös kuudelta melkoisen sujuvasti, vaikka vain viisi tuntia nukuin ja pilleripöhnässä olinkin. Tänään on luvassa fysioterapia suoraan aivan liian pitkän koulupäivän jälkeen. Siitä seuraa vain itkua ja pahaa oloa, kun en minä jaksa.
Kaiken lisäksi isi vie minut sinne.
Se fysiosetä varmaan tappaisi jos saisi tietää kuinka vähän olen oikeasti tuota jalkaani jumpannut, mutta en minä ole ehtinyt enkä jaksanut. Suurin osa ajasta menee päänsäryissä makoiluun, ei siinä kohtaa tehdä mitäään polviharjoituksia, sattuu liikaa.
Onneksi on siskon tallikisat viideltä. Dantoksella ei kai mene kukaan, saan olla sen kanssa karsinassa ihan kaksistaan.
kun maailmani kaatui
Äiti kertoi että se ei enää jaksa. Minun kulmakiveni murenee, ja varmasti pian kokee jonkinlaisen romahduksen. Se ei jaksa minua ja sairauksia, se ei jaksa kun sitä pidetään itsestään selvyytenä (kamalaa että se luulee että minä ajattelen niin). Se ei jaksa muuttorumbaa ja on kuulemma epäreilua jos saisin näin ajoissa toisen ratsastustunnin viikkoon. Hei hei edes hiukan onnellisempi elämä.
Minua vituttaa suunnattomasti, että kaikki on niin hajalla. Äiti sanoi että jos ei tässä ala tapahtua mitään niin se passittaa minut sairaalaan niin kauaksi aikaa kunnes jokin ratkaisu löytyy. Minä en halua, minä kammoan laitoksia ja osastoja. Elämä on tarpeeksi vaikeaa muutenkin, ja mitä ne siellä muka osaa tehdä paremmin? Kolmeen vuoteen ei polvi ole kunnossa ollut. Puoleentoista vuoteen ei ole pääni oireeton ollut. Eikä kukaan osaa tehdä tai sanoa mitään, tuputtaa vaan niitä lääkkeitä että syö isompia annoksia vaan jos pahentaa oireita. Mitä vittua se semmoinen on olevinaan.
Elämä tällä hetkellä tuntuu kovin merkityksettömältä ja vaikealta. En jaksa käydä koulua ja tekee vain mieli luovuttaa nyt kun tärkein tukijani on romahtamaisillaan. Helpompi tällä maailmalla olisi ilman minua. Eihän minulla ole edes ystäviä enää juurikaan. Ei minua mihinkään haluta, minähän olen vain se jatkuvasti kärttyisä, migreeniongelmainen paska. On helpompi vedellä lääkkeillä nuppi sekaisin ettei tarvitse ajatella kuinka hirveä olo sitä oikeasti on. Minä en halua, minustahan piti tulla näyttelijä. Kaikenhan piti mennä hyvin, ei se minun pitänyt olla, joka miettii luovuttamista ja kenen elämästä ei meinaa tulla mitään.
Haluaisin vain... en tiedä jaksanko edes vaivautua, en minä sitä kuitenkaan saa.
Ja olen vielä paska ihminenkin, äitiäkin kohdellut niin huonosti. Minun vikani se on, että sillä on paha olo.
Tänään fysioterapeutti suoraan koulusta. Isi vie minut sinne. Toivottavasti kaksi negatiivista on positiivinen, niinkuin fysiikassa.
Ps. vihaan elämää enkä usko että tästä koskaan tulee yhtikäs mitään. Vihaan vihaan vihaan enkä halua olla olemassa.
Minua vituttaa suunnattomasti, että kaikki on niin hajalla. Äiti sanoi että jos ei tässä ala tapahtua mitään niin se passittaa minut sairaalaan niin kauaksi aikaa kunnes jokin ratkaisu löytyy. Minä en halua, minä kammoan laitoksia ja osastoja. Elämä on tarpeeksi vaikeaa muutenkin, ja mitä ne siellä muka osaa tehdä paremmin? Kolmeen vuoteen ei polvi ole kunnossa ollut. Puoleentoista vuoteen ei ole pääni oireeton ollut. Eikä kukaan osaa tehdä tai sanoa mitään, tuputtaa vaan niitä lääkkeitä että syö isompia annoksia vaan jos pahentaa oireita. Mitä vittua se semmoinen on olevinaan.
Elämä tällä hetkellä tuntuu kovin merkityksettömältä ja vaikealta. En jaksa käydä koulua ja tekee vain mieli luovuttaa nyt kun tärkein tukijani on romahtamaisillaan. Helpompi tällä maailmalla olisi ilman minua. Eihän minulla ole edes ystäviä enää juurikaan. Ei minua mihinkään haluta, minähän olen vain se jatkuvasti kärttyisä, migreeniongelmainen paska. On helpompi vedellä lääkkeillä nuppi sekaisin ettei tarvitse ajatella kuinka hirveä olo sitä oikeasti on. Minä en halua, minustahan piti tulla näyttelijä. Kaikenhan piti mennä hyvin, ei se minun pitänyt olla, joka miettii luovuttamista ja kenen elämästä ei meinaa tulla mitään.
Haluaisin vain... en tiedä jaksanko edes vaivautua, en minä sitä kuitenkaan saa.
Ja olen vielä paska ihminenkin, äitiäkin kohdellut niin huonosti. Minun vikani se on, että sillä on paha olo.
Tänään fysioterapeutti suoraan koulusta. Isi vie minut sinne. Toivottavasti kaksi negatiivista on positiivinen, niinkuin fysiikassa.
Ps. vihaan elämää enkä usko että tästä koskaan tulee yhtikäs mitään. Vihaan vihaan vihaan enkä halua olla olemassa.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
hello hello
Olen ollut tästä kirjoittamistouhusta hieman tauolla. En ole kyennyt kirjoittamaan mitään, olen ollut itseni kanssa niin tuuliajolla eikä kiinnosta kirjoittaa siitä kuinka en tänäänkään päässyt kouluun koska pääni oli kipeä. En minä víeläkään tiedä mistään mitään, mutta aina voi yrittää.
En oikein osaa määritellä mikä minulla on, jotain burnoutin, asioiden oikean laidan tajuamisen ja yleisen vittuamisen väliltä. Tajusin, että isi aiheuttaa edelleen pahaa oloa, enkä oikein pystykään asumaan sen kanssa saman katon alla. Vaikeaa se oli äitille sanoa taas uudestaan etten pystykään asumaan täällä. Sanoa, että ahdistaa ja etten jaksa. Äiti itki ja minä itkin myös.
Äiti oli kysynyt iskältä, miksi se puhuu minulle niin rumasti, ja se oli vastannut että siksi, koska minäkin olen aina huonolla päällä. Isi siis oikeuttaa ilkeilynsä minun masennuksellani. Terapeutin kanssa juteltiin iskästä ja kerroin kuinka olen taas pettynyt siihen ja kuinka en jaksa enää yrittää uskoa että pystyn olemaan sen kanssa hyvissä väleissä. Terapeutti kysyi, että onko tämä poismuuttoidea sitten ainoa vaihtoehto, ja mietin todella että taitaa se olla. Helpompaa minulle on itse tehdä ruuat ja pestä pyykit kuin elää jatkuvassa paineessa, pelossa ja ahdistuksessa.
Vituiksi menneen ratsastustunnin jälkeen (kiitos sijainen, kun ajattelet että olen niin paska etten osaa edes perusasioita) avauduin äitille kuinka kaikki menee vituiksi eikä mikään onnistu. Paitsi yksi laukannosto Sampalla. En kestä ihmisjoukkoja, tahdon olla yksin mutta en kuitenkaan, ystäväni ovat suurelta osin kadonneet, koulu ei suju ja elämä yleensäkin on kovin mahdotonta. Elämä on elettävää puoli päivää viikossa, sen verran suunnilleen vietän aikaa tallilla. Miten minä ne muut kuusi ja puoli päivää viikossa sitten muka selviän?
Äiti kyseli joululahjatoiveita. Pitkään intin että en minä mitään tarvitse mutta sitten keksin että mikä sen mahtavampaa olisikaan kuin toinen ratsastustunti viikkoon! Se on ainoa mitä voisin keksiä mielenterveyden ja yleisen hyvinvoinnin lisäksi. Yleisesti ottaen minä vihaan joulua, vihaan sitä kaikkea materialistista pelleilyä viikkoja ennen joulua ja sitä, että kyseistä juhlapyhää toitotetaan jo kuukausia ennen koko juhlaa. Joululauluja, jouluspesiaaleja jokaisessa tv-sarjassa, jouluelokuvia ja joulutarjouksia joka ainoassa kaupassa. Vihaan sitä tekopyhyyttä, että pitäisi olla koko perhe onnellisena pöydän ääressä syömässä ja blabla. Ei se meillä ikinä mene niin. Ennen isi oli aina humalassa ja örvelsi, äiti yritti pitää showta kasassa ja sitten avattiin vähän lahjoja vaivaantuneessa hiljaisuudessa ja painuttiin kukin omaan nurkkaansa tekemään minä sitten keksikään. Enkä minä edes pidä jouluruuasta, en syö punaista lihaa ja laatikoista en tykkää joten vetelen pelkkää graavilohta ja perunaa sen kolme päivää. Yippi-fucking-yay.
Preeriarintama on vähintäänkin kuollut. En ole ollut siihen yhteyksissä muuten kuin lyhyesti facebookin välityksellä. Ei se minulle enää juttele niinkuin aiemmin, eikä se pyydä minua juttuihin. Ei sinänsä yllätä että tämäkin juttu meni taas ihan päin seiniä, se on kovin yleistä ollut viimeaikoina. Ehkä yritän vain päästä yli, vaati se mitä tahansa.
En kestä nykyisin enää ihmisjoukkoja. Minun muurini ovat viimein murtuneet, enkä jaksa enää esittää, en jaksa hymyillä. En jaksa sanoa että kuuluu hyvää ja nauraa kun joku kertoo viikonlopustaan. En minä enää jaksa. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen.
En ole viiltänyt aikoihin. Joka päivä tahtoisin, mutta näyttämötyön rooliasun takia en ole voinut. En halua että kukaan saa tietää.
En oikein osaa määritellä mikä minulla on, jotain burnoutin, asioiden oikean laidan tajuamisen ja yleisen vittuamisen väliltä. Tajusin, että isi aiheuttaa edelleen pahaa oloa, enkä oikein pystykään asumaan sen kanssa saman katon alla. Vaikeaa se oli äitille sanoa taas uudestaan etten pystykään asumaan täällä. Sanoa, että ahdistaa ja etten jaksa. Äiti itki ja minä itkin myös.
Äiti oli kysynyt iskältä, miksi se puhuu minulle niin rumasti, ja se oli vastannut että siksi, koska minäkin olen aina huonolla päällä. Isi siis oikeuttaa ilkeilynsä minun masennuksellani. Terapeutin kanssa juteltiin iskästä ja kerroin kuinka olen taas pettynyt siihen ja kuinka en jaksa enää yrittää uskoa että pystyn olemaan sen kanssa hyvissä väleissä. Terapeutti kysyi, että onko tämä poismuuttoidea sitten ainoa vaihtoehto, ja mietin todella että taitaa se olla. Helpompaa minulle on itse tehdä ruuat ja pestä pyykit kuin elää jatkuvassa paineessa, pelossa ja ahdistuksessa.
Vituiksi menneen ratsastustunnin jälkeen (kiitos sijainen, kun ajattelet että olen niin paska etten osaa edes perusasioita) avauduin äitille kuinka kaikki menee vituiksi eikä mikään onnistu. Paitsi yksi laukannosto Sampalla. En kestä ihmisjoukkoja, tahdon olla yksin mutta en kuitenkaan, ystäväni ovat suurelta osin kadonneet, koulu ei suju ja elämä yleensäkin on kovin mahdotonta. Elämä on elettävää puoli päivää viikossa, sen verran suunnilleen vietän aikaa tallilla. Miten minä ne muut kuusi ja puoli päivää viikossa sitten muka selviän?
Äiti kyseli joululahjatoiveita. Pitkään intin että en minä mitään tarvitse mutta sitten keksin että mikä sen mahtavampaa olisikaan kuin toinen ratsastustunti viikkoon! Se on ainoa mitä voisin keksiä mielenterveyden ja yleisen hyvinvoinnin lisäksi. Yleisesti ottaen minä vihaan joulua, vihaan sitä kaikkea materialistista pelleilyä viikkoja ennen joulua ja sitä, että kyseistä juhlapyhää toitotetaan jo kuukausia ennen koko juhlaa. Joululauluja, jouluspesiaaleja jokaisessa tv-sarjassa, jouluelokuvia ja joulutarjouksia joka ainoassa kaupassa. Vihaan sitä tekopyhyyttä, että pitäisi olla koko perhe onnellisena pöydän ääressä syömässä ja blabla. Ei se meillä ikinä mene niin. Ennen isi oli aina humalassa ja örvelsi, äiti yritti pitää showta kasassa ja sitten avattiin vähän lahjoja vaivaantuneessa hiljaisuudessa ja painuttiin kukin omaan nurkkaansa tekemään minä sitten keksikään. Enkä minä edes pidä jouluruuasta, en syö punaista lihaa ja laatikoista en tykkää joten vetelen pelkkää graavilohta ja perunaa sen kolme päivää. Yippi-fucking-yay.
Preeriarintama on vähintäänkin kuollut. En ole ollut siihen yhteyksissä muuten kuin lyhyesti facebookin välityksellä. Ei se minulle enää juttele niinkuin aiemmin, eikä se pyydä minua juttuihin. Ei sinänsä yllätä että tämäkin juttu meni taas ihan päin seiniä, se on kovin yleistä ollut viimeaikoina. Ehkä yritän vain päästä yli, vaati se mitä tahansa.
En kestä nykyisin enää ihmisjoukkoja. Minun muurini ovat viimein murtuneet, enkä jaksa enää esittää, en jaksa hymyillä. En jaksa sanoa että kuuluu hyvää ja nauraa kun joku kertoo viikonlopustaan. En minä enää jaksa. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen.
En ole viiltänyt aikoihin. Joka päivä tahtoisin, mutta näyttämötyön rooliasun takia en ole voinut. En halua että kukaan saa tietää.
maanantai 28. marraskuuta 2011
I just want to thank you
Thank you
From the bottom of my heart
For all the sleepless nights
And for tearing me apart
Jonkintasoisessa yöahdistuksessani eksyin erään ystävän blogiin. Se kirjoittaa niin upean seikkaperäisesti elämästä. On silläkin vaikeaa ollut, nykyhetkestä en oikein osaa sanoa, se ei blogiaan kovin usein päivitä ja jotenkin ollaan erkaannuttu. Vähän niinkuin kaikkien muidenkin kanssa. Harmittaa, ystävistäni monet ovat aivan loistavia ja ihania ja varmasti ymmärtäisivät. Tai ainakin yrittäisivät.
Mutta minä työnnän kaikki pois ja suljen ovet perässäni toivoen, ettei kukaan seuraa.
Valvomiseksi tämäkin yö kai sitten meni. Ei minulla koulua ole kuin kahteen, vaikka sekin on liikaa. Pakko kestää, pakko jaksaa. En ole viikkoon astunut jalallanikaan kouluun, ja ne uusintakokeetkin olisivat tiistaina ja keskiviikkona. Enkku menee, mutta terveystietoa olisi pitänyt alkaa lukemaan jo päiviä sitten. Lukemisen aloittaminen on vain niin kovin vaikeaa.
Minulla olisi jokin paikka mihin paeta.
From the bottom of my heart
For all the sleepless nights
And for tearing me apart
Jonkintasoisessa yöahdistuksessani eksyin erään ystävän blogiin. Se kirjoittaa niin upean seikkaperäisesti elämästä. On silläkin vaikeaa ollut, nykyhetkestä en oikein osaa sanoa, se ei blogiaan kovin usein päivitä ja jotenkin ollaan erkaannuttu. Vähän niinkuin kaikkien muidenkin kanssa. Harmittaa, ystävistäni monet ovat aivan loistavia ja ihania ja varmasti ymmärtäisivät. Tai ainakin yrittäisivät.
Mutta minä työnnän kaikki pois ja suljen ovet perässäni toivoen, ettei kukaan seuraa.
Valvomiseksi tämäkin yö kai sitten meni. Ei minulla koulua ole kuin kahteen, vaikka sekin on liikaa. Pakko kestää, pakko jaksaa. En ole viikkoon astunut jalallanikaan kouluun, ja ne uusintakokeetkin olisivat tiistaina ja keskiviikkona. Enkku menee, mutta terveystietoa olisi pitänyt alkaa lukemaan jo päiviä sitten. Lukemisen aloittaminen on vain niin kovin vaikeaa.
Tahtoisin napsia taas pillerin jos toisenkin, niistä tulee hyvä olo ja unikin tulee moikkaamaan. Bussi kohti koulua lähtee kello seitsemän, enkä varmasti ole selvittänyt päätäni siihen mennessä, saati sitten pysyteltyä hereillä. Toisaalta voisi olla ihan hauskaa mennä kouluun aivan pillerihuurussa, näkisivätpä ihmiset että kyllä minäkin osaan ranttaliksi laittaa.
Isi tuli ovelle kertomaan, että oli voittanut paikan EMOP-turnaukseen Prahaan. Toki olen iloinen sen puolesta, mutta kaikessa ristiriitaisuudessani en vain tiedä, miten minun pitäisi isiin suhtautua. En osaa vieläkään, vaikka luulin niin. Tieto siitä, etten ehkä ollutkaan valmis elämään sen kanssa repii rikki. Olen elänyt haavemaailmassa, kaikki on nyt hyvin, voin jatkaa elämää, koska se on ollut helpompaa kuin totuuden hyväksyminen, tai edes yrittäminen.
Tietyllä tapaa olen äärettömän vihainen itselleni siitä, mitä tunnen vanhempiani kohtaan. Äitini on maailman paras äiti, mutta viimeaikoina on ollut henkisesti aivan liian raskasta vastata joka ikiseen kysymykseen, mitä se esittää. On ollut aivan liikaa pyydetty jutella sen kanssa, kun se päättää ankkuroida itsensä sänkyni laidalle vaikka on kilometrien päähän selvää että en kaipaa juttuseuraa lainkaan. Ärsyttää kun se tunkee, ja siinä se avainsyy onkin poismuuttohalukkuuteeni.
Minulla olisi jokin paikka mihin paeta.
Ja isi, se kun ei osaa olla seurassani lainkaan. Välit ovat uudelleen hieman tulehtuneet siitä yöhuutelusta mitä se harrastaa. Vittusaatanaa ja ovien paiskomista. Eihän se iso juttu ole, mutta tänään vasta ymmärsin kuinka suuri vaikutus sillä on kaikkeen. En minä uskalla enää öisin mennä keittiöön hakemaan mitään. Minä pelkään. Luulin etten enää, mutta niin se alitajunta vain tekee kepposia.
Jospa päivän ensimmäinen tupakka, ja vaikka se narkkileffa, mikä jäi eilen kesken.
you are an idiot
Että osaankin olla tyhmä. Tyhmä idioottipaska. Minä menin ja vehtasin Surrealistin kanssa, eikä oltu edes kummoisessakaan humalassa, aamulla ei oltu yhtään. Pahinta on se, että Surrealisti on Preerian hyvä ystävä, ja nyt Preeria kai luulee että minulla on jotain intressejä Surrealistia kohtaan. Ei ei ei EI taas minä sotkin asiani, enkö minä mitään osaa tehdä oikein?
Olin myös täysi idiootti silloin, kun päätin muuttaa takaisin vanhempieni luokse. Olisi se pitänyt arvata etten kykene enää asumaan täällä enkä varsinkaan iskän kanssa. Se ei ehkä enää juo, mutta tunkee elämääni ja kiukkuaa kun en saa yöllä täysin äänettömästi haettua jääkaapista omenaa. Minä en kykene asumaan täällä, en pysty. En halua. Ei minulla silti vaihtoehtoja ole, sovittiin äidin kanssa silloin kun takaisin tänne muutin että poismuutto onnistuu seuraavan kerran kun itse itseni kykenen elättämään. Eli aivan liian pitkän ajan kuluttua. Perkele, että suututtaa oma typeryyteni. Olisi pitänyt ajatella pidemmän päälle.
Päänsärkymaraton näyttäisi olevan erätauolla, ainakin toistaiseksi. Heti uuden lääkityksen aloitettuani, yöuneni katosivat, elämänrytmi meni sekaisin ja päänsäryt senkun yltyivät. Hyviä nappeja joo, eikö tässä nyt muka sitten ollutkaan mitään tehtävissä? Kaatuuko koulunkäyntini nyt sitten tähän? Vietänkö suurimman osan loppuelämästäni vuoteen omana, pääsäryistä tuskissani kieriskellen? Nukkumatta, kuitenkaan jaksamatta mitään. Tätä nykyä on saavutus jos pääsen edes tupakalle.
Huomenna olisi taas koulua. En jaksaisi enkä viitsisi. Herätykseen aikaa neljä tuntia 56 minuuttia.
Väsyttää [x]
Nukuttaa [ ]
En siis saa nukutuksi ellen mätä lääkkeitä, minkä voimin nukun aivan liian pitkään. Jos kuitenkin valvon, olen aivan kuollut koulussa. Vitun perkeleen saatana etten sanoisi.
Olen todella huono tekemään päätöksiä. Niinkin pienten asioiden, kuin vaikkapa sukkien valitseminen voi yltyä paniikkikohtaukseksi. En vain osaa päättää. Aikakin alkaa käymään vähiin ja joku päätös on tehtävä. Kaikki vaihtoehdot ovat yhtä huonoja. Elämä loppuu siihen paikkaan ja voilá, paniikki. Minä todella vihaan elämää, sen kaikessa vittumaisuudessaan.
Eihän minulta sinällään mitään puutu, ja päällepäin elämäni näyttää oikeinkin kivalta. Opiskelen kivassa ja arvostetussa lukiossa, harrastan ratsastusta, minulla on ystäviä ja kuulemma jotain musiikillista taituruuttakin (se on kovin suhteellista) ja vanhempanikin ovat vielä yhdessä.
Kaikesta huolimatta elämä tuntuu liian raskaalta. Vituttaa oma aikaansaamattomuuteni, kuinka itse olen saanut asiat sekaisin. Minun pitäisi iloita opiskelupaikastani, mutta oikeasti minä kiroan itsekseni että mitenköhän sieltä valmistuisin ja kuinkahan jaksan taas huomenna. Minun pitäisi olla onnellinen harrastuksestani ja olenkin, se on niitä ainoita asioita jotka saa minut onnelliseksi, edes hetkeksi. Vituttaa kuitenkin että olen paska ratsastaja. Joojoo tiedän, en ole käynyt kuin muutamalla tunnilla joten ei kukaan odotakaan mitään suurenmoista taituruutta.
Minä odotan, koska vaadin itseltäni aina liikaa. Tahtoisin olla paras, vaan en sitä ole missään. Epäonnistumisessa ehkä?
Minun pitäisi tätä asumisasiaa keskustella äitin kanssa. Yrittää tulla johonkin hyvään lopputulokseen. Yleensä ollaan asioissa tultukin, äitin kanssa on helppo jutella, mutta miten minä sille tämän asian kertoisin?
"Äiti, en pysty enkä halua enää asua täällä, vaikka aluksi luulinkin toisin."
Jos täällä asuisi vain äiti ja siskoni, asiat olisivat aivan toisin. Toki silloinkin itsenäisempi elämä houkuttaisi, mutta täällä asuminen ei olisi näin vaikeaa. Kyllä minä tiedän etten minä yksin enää saa muuttaa pitkään aikaan, mutta kai se jollain tasolla helpottaa sanoa se äitille ääneen.
Olin myös täysi idiootti silloin, kun päätin muuttaa takaisin vanhempieni luokse. Olisi se pitänyt arvata etten kykene enää asumaan täällä enkä varsinkaan iskän kanssa. Se ei ehkä enää juo, mutta tunkee elämääni ja kiukkuaa kun en saa yöllä täysin äänettömästi haettua jääkaapista omenaa. Minä en kykene asumaan täällä, en pysty. En halua. Ei minulla silti vaihtoehtoja ole, sovittiin äidin kanssa silloin kun takaisin tänne muutin että poismuutto onnistuu seuraavan kerran kun itse itseni kykenen elättämään. Eli aivan liian pitkän ajan kuluttua. Perkele, että suututtaa oma typeryyteni. Olisi pitänyt ajatella pidemmän päälle.
Päänsärkymaraton näyttäisi olevan erätauolla, ainakin toistaiseksi. Heti uuden lääkityksen aloitettuani, yöuneni katosivat, elämänrytmi meni sekaisin ja päänsäryt senkun yltyivät. Hyviä nappeja joo, eikö tässä nyt muka sitten ollutkaan mitään tehtävissä? Kaatuuko koulunkäyntini nyt sitten tähän? Vietänkö suurimman osan loppuelämästäni vuoteen omana, pääsäryistä tuskissani kieriskellen? Nukkumatta, kuitenkaan jaksamatta mitään. Tätä nykyä on saavutus jos pääsen edes tupakalle.
Huomenna olisi taas koulua. En jaksaisi enkä viitsisi. Herätykseen aikaa neljä tuntia 56 minuuttia.
Väsyttää [x]
Nukuttaa [ ]
En siis saa nukutuksi ellen mätä lääkkeitä, minkä voimin nukun aivan liian pitkään. Jos kuitenkin valvon, olen aivan kuollut koulussa. Vitun perkeleen saatana etten sanoisi.
Olen todella huono tekemään päätöksiä. Niinkin pienten asioiden, kuin vaikkapa sukkien valitseminen voi yltyä paniikkikohtaukseksi. En vain osaa päättää. Aikakin alkaa käymään vähiin ja joku päätös on tehtävä. Kaikki vaihtoehdot ovat yhtä huonoja. Elämä loppuu siihen paikkaan ja voilá, paniikki. Minä todella vihaan elämää, sen kaikessa vittumaisuudessaan.
Eihän minulta sinällään mitään puutu, ja päällepäin elämäni näyttää oikeinkin kivalta. Opiskelen kivassa ja arvostetussa lukiossa, harrastan ratsastusta, minulla on ystäviä ja kuulemma jotain musiikillista taituruuttakin (se on kovin suhteellista) ja vanhempanikin ovat vielä yhdessä.
Kaikesta huolimatta elämä tuntuu liian raskaalta. Vituttaa oma aikaansaamattomuuteni, kuinka itse olen saanut asiat sekaisin. Minun pitäisi iloita opiskelupaikastani, mutta oikeasti minä kiroan itsekseni että mitenköhän sieltä valmistuisin ja kuinkahan jaksan taas huomenna. Minun pitäisi olla onnellinen harrastuksestani ja olenkin, se on niitä ainoita asioita jotka saa minut onnelliseksi, edes hetkeksi. Vituttaa kuitenkin että olen paska ratsastaja. Joojoo tiedän, en ole käynyt kuin muutamalla tunnilla joten ei kukaan odotakaan mitään suurenmoista taituruutta.
Minä odotan, koska vaadin itseltäni aina liikaa. Tahtoisin olla paras, vaan en sitä ole missään. Epäonnistumisessa ehkä?
Minun pitäisi tätä asumisasiaa keskustella äitin kanssa. Yrittää tulla johonkin hyvään lopputulokseen. Yleensä ollaan asioissa tultukin, äitin kanssa on helppo jutella, mutta miten minä sille tämän asian kertoisin?
"Äiti, en pysty enkä halua enää asua täällä, vaikka aluksi luulinkin toisin."
Jos täällä asuisi vain äiti ja siskoni, asiat olisivat aivan toisin. Toki silloinkin itsenäisempi elämä houkuttaisi, mutta täällä asuminen ei olisi näin vaikeaa. Kyllä minä tiedän etten minä yksin enää saa muuttaa pitkään aikaan, mutta kai se jollain tasolla helpottaa sanoa se äitille ääneen.
perjantai 25. marraskuuta 2011
it's only life
Minä lupasin itselleni etten enää viiltäisi, etten hakkaisi. Lupasin, etten söisi älyttömiä määriä lääkkeitä kerralla vain sekoittaakseni pääni. Jos muutkin ovat pettäneet lupauksiaan minua kohtaan täysin surutta, miksen minä saisi? Ei se ketään tapa vaikka tekisinkin niin.
Minä vihaan itseäni. Vihaan vartaloani, vihaan sairauksiani ja kiputilojani. Vihaan sitä, että epäonnistun kaikessa. Vihaan, etten ole vieläkään pystynyt tekemään niitä muutoksia itsessäni mitä olen jo pitkään halunnut. Vihaan lääkkeitäni ja muka-auttavia hoitokontaktejani. Vihaan sitä, että asiat ovat menneet vain alamäkeä, eivätkä ole parantuneet vaikka niin minulle luvattiin.
Kun minä olen niin huono kaikessa. Tahtoisin olla paras edes jossain, mutta aina löytyy joku parempi. Koulussa olin joskus hyvä, en enää, kiitos sairaan mieleni. Koskaan en ollut paras. Olen koko ratsastusryhmäni huonoin. En ole yhtä hyvä hevosten kanssa kuin siskoni. Meidän koulussa on monta parempaa näyttelijää kuin minä, enkä ole lähelläkään parhaita musiikkipuolellakaan. En ole enää sosiaalinen enkä jaksa enää osallistua. Minua ei tahdo kukaan. Minusta ei välitä kukaan, oikeasti. Olen yhdentekevä. Sierrakin yritti saada minua niille, kun ei mistään muualtakaan ole irronnut. Minä olen se viimeinen vaihtoehto, minut valitaan aina viimeisenä. Muut ovat minua parempia, kaikessa.
Olen taas kerran epäonnistunut syömisissäni. Olen vain mättänyt ruokaa suuhun enempiä ajattelematta. No, turha sitä on vaa'alla myöhemmin itkeä, itsepä epäonnistuin, ei sitä kukaan muu puolestani tehnyt. Itselleni minun vihainen kuuluu olla, minun vikanihan se on kun aina epäonnistun.
Minun vikanihan se on, kun en kelpaa.
Minä tahtoisin lomalle elämästä.
Minä vihaan itseäni. Vihaan vartaloani, vihaan sairauksiani ja kiputilojani. Vihaan sitä, että epäonnistun kaikessa. Vihaan, etten ole vieläkään pystynyt tekemään niitä muutoksia itsessäni mitä olen jo pitkään halunnut. Vihaan lääkkeitäni ja muka-auttavia hoitokontaktejani. Vihaan sitä, että asiat ovat menneet vain alamäkeä, eivätkä ole parantuneet vaikka niin minulle luvattiin.
Kun minä olen niin huono kaikessa. Tahtoisin olla paras edes jossain, mutta aina löytyy joku parempi. Koulussa olin joskus hyvä, en enää, kiitos sairaan mieleni. Koskaan en ollut paras. Olen koko ratsastusryhmäni huonoin. En ole yhtä hyvä hevosten kanssa kuin siskoni. Meidän koulussa on monta parempaa näyttelijää kuin minä, enkä ole lähelläkään parhaita musiikkipuolellakaan. En ole enää sosiaalinen enkä jaksa enää osallistua. Minua ei tahdo kukaan. Minusta ei välitä kukaan, oikeasti. Olen yhdentekevä. Sierrakin yritti saada minua niille, kun ei mistään muualtakaan ole irronnut. Minä olen se viimeinen vaihtoehto, minut valitaan aina viimeisenä. Muut ovat minua parempia, kaikessa.
Olen taas kerran epäonnistunut syömisissäni. Olen vain mättänyt ruokaa suuhun enempiä ajattelematta. No, turha sitä on vaa'alla myöhemmin itkeä, itsepä epäonnistuin, ei sitä kukaan muu puolestani tehnyt. Itselleni minun vihainen kuuluu olla, minun vikanihan se on kun aina epäonnistun.
Minun vikanihan se on, kun en kelpaa.
Minä tahtoisin lomalle elämästä.
torstai 24. marraskuuta 2011
still a little bit
Meidän koira on niin suloinen kun se nukkuu minun sängylläni. Yleensä se nukkuu yönsä äitin vieressä, mutta koska tarjosin sille muutama tunti sitten porkkanaa, se päätti jäädä keskelle sänkyäni nukkumaan. Meidän koira ei pidä metelistä, järjestelmäkameroista eikä musiikista. Se tykkää hiljaiselosta, riisikakuista ja telkkarin katsomisesta pimeässä jonkun sylissä. Minä pidän siitä, paljon.
Turri kellahti kyljelleen ja kuikuilee anovasti, kai minä voisin sen seuraksi mennä, vaikken luultavasti vielä nukahdakaan. Taustalle Damien Riceä soimaan, hiljaiselle, ettei koira pahastu.
Meidän koira on niin suloinen kun se nukkuu minun sängylläni. Yleensä se nukkuu yönsä äitin vieressä, mutta koska tarjosin sille muutama tunti sitten porkkanaa, se päätti jäädä keskelle sänkyäni nukkumaan. Meidän koira ei pidä metelistä, järjestelmäkameroista eikä musiikista. Se tykkää hiljaiselosta, riisikakuista ja telkkarin katsomisesta pimeässä jonkun sylissä. Minä pidän siitä, paljon.Se on tosi hassua kuinka Turri vaistoaa tunnetilani. Tuntuu kuin se olisi ainoa joka osaa suhtautua täysin oikealla tavalla joka tilanteeseen. Oli olo miten kamala tahansa, se saa minut hymyilemään, edes vähän. Monesti kun olen täysin maassa eikä mikään tunnu miltään, se tepsuttaa häntä vispaten minun viereeni sängylle ja lähtee vasta silloin, kun olen paremmalla tuulella tai kun on aika mennä ulos.
Turri on kahdeksanvuotias, komea poika. Rodultaan se on Bichon Frisé, ja luonteeltaan ei kiltimpää otusta löydä mistään. Se tykkää kaikista ihmisistä ja tulee suurimman osan eläimistäkin kanssa hyvin toimeen. Vähän sitä imuri ja kävelysauvat pelottaa ja hurjia ovat ne hevosetkin, kun kerran tallilla käytiin. Tuossa se nyt tuhisee. Yleensä se hassu makoilee selällään kaikki tassut sojottaen eri suuntiin, mutta tällä kertaa se on tyytynyt jonkinmoiseen pötkyläasentoon. Välillä se yrittää raottaa silmiään, varmistaa että olen kunnossa, mutta pian se nukahtaa. Sillä on ollut rankka päivä, äiti oli koko päivän töissä ja lähti mokoma vielä asioillekin alkuillasta!
Varsinainen eläinrakkauspäivä tänään. Kävin pitkästä aikaa tallilla ja tapasin mielettömän upean ja suuren hevosen, Wintersin. Komea mustavalkoinen otus oli, ja kilttikin! Äiti jutteli Wintersin omistajan kanssa, meinasi että lähivuosina itsekin ostaisi hevosen. Olisihan se huippua ja se tekisi äitille varmasti hyvää, se kun noista hevosista niin kovasti tykkää ja niin tykkää siskokin. Ei siinä, niin minäkin. Vaan minä olen ihastunut siihen yhteen kivaan hevoseen, joka iloisesti hörisi karsinassaan kun menin sitä tänään moikkaamaan.
Dantos oli kovin hyvällä tuulella. Mikäs siinä ollessa, juuri saanut kirmailla tunnilla ja pian tiesi saavansa iltaheinät ja vielä tämmöinen tyttö siinä rapsuttamassa. Se tunnistaa minut jo ja antaa minun tulla sen karsinaan ja rapsutella. Se tykkää kun sitä rapsuttaa korvien takaa ja se yleensä siirtää päätään sen mukaan mikä kohta tuntuu kivoimmalta. Se on minun silmäteräni koko tallilta. Onhan se upea, kilttikin. Ensimmäinen ratsastustuntini Dantoksen selässä ei mennyt aivan putkeen, mutta asia korjaantuu uusintakierroksella. Huomenna tuntini kuluu Sinin selässä, sillä minä viimeksikin menin. En minä pahakseni pane lainkaan, on sekin tosi mukava hevonen.
En odota huomista koulupäivää lainkaan, kaikki abiturienttikaverini ovat äidinkielen prelissä, eikä minua oikein innostaisi. Tallillemenoa odotan kovasti, en malta odottaa päästä Sinin selkään ja ratsastustunnin jälkeen pääsen rauhoittumaan Dantoksen karsinaan vähäksi aikaa, ennen sen seuraavaa tuntia. Siskollani on tunti heti omani jälkeen, ja hänen tuntinsa jälkeen katsellaan että miten hevosen varusteita hoidetaan. Minä siis rupesin Dantoksen hoitajaksi, ja siskoni opettaa minulle sitä hommaa, onhan sillä itsellä ollut hoitoponi, Prinssi, jo pitkään.
Turri kellahti kyljelleen ja kuikuilee anovasti, kai minä voisin sen seuraksi mennä, vaikken luultavasti vielä nukahdakaan. Taustalle Damien Riceä soimaan, hiljaiselle, ettei koira pahastu.
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
whats going on
Tässä minä taas olen. Kello on aivan liikaa, mutta tässä minä vain olen. Istun paikoillani enkä osaa päättää päästänkö paniikin valloilleen, käynkö tupakalla, oksennanko vai yritänkö nukkua. Viimeinen vaihtoehto olisi kaikista fiksuin, onhan aamuherätys jo kuudelta. Minä vaan en saa unta nykyisin. Pian ehkä on kuitenkin pakko mennä sänkyyn makaamaan ja laittaa valot pois, alkaa päänsärky tekemään tuloaan.
En ole kovin seikkaperäisesti kuvaillut olotilojani viime aikoina. Ehkä olen piilottanut kaiken kouluvittuamisen ja heppaihkutuksen taakse, koska en ole omassa päässänikään oikein käsitellyt että mitä se elämä tällä hetkellä on ja miltä se tuntuu. Olen neurologivisiitin jälkeen miettinyt kovasti elämää ja sen vaikeutta. Neurotäti katsoi säälivästi ja kertoi päänsärkyjeni johtuvan monen asian luomasta solmusta. Psykopuolen jutut, särkylääkkeiden pitkäaikainen ja runsas käyttö, polvikipu, niskajumit ja mitähän kaikkea muuta siinä oli, nuo nyt ainakin.
Sitä minä tässä yritän selittää, että kaikki jutut liittyvät kaikkeen. On vaikea valita, mitä ongelmaa sitä lähtisi ensiksi ratkomaan koska tuntuu, että ennen yhtä juttua pitää setviä kolme muuta joihin vaaditaan taas kolmen eri jutun ratkomista ja ja.. Homma kulkee loppumatonta kehää, ja se kehä tuntuu voittamattomalta, mahdottomalta selvittää. Vieläpä kun miltään taholta ei heru ymmärrystä, tuntuu koko elämä mahdottomalta parantaa.
Olen laihtunut muutaman kilon lyhyessä ajassa, ja olen siitä kovin iloinen. Vaan mihin hintaan? Ruuansulatuselimistöni on aivan sekaisin, enkä enää pysty syömään juuri mitään, vaikka tahtoisin. Vatsaan koskee niin paljon ja tuntuu etten pysty hengittämään. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että tahdon laihtua ja seuraavana päivänä toivon etten koskaan olisi sotkeutunut moiseen vartalonmuokkaushelvettiin. Yksi ongelma solmuun lisää. Ongelma, mistä kukaan ei tiedä mitään. Ei kukaan. En ole kehdannut kertoa, koska laihduttaminen painoindeksin huutaessa normaalia on tottakai erittäin epähyväksyttävää. Mitäs minä sellaista, minullahan on jo aivan tarpeeksi asiat vituillaan.
Sairas mieli tekee sairata asioita.
Olen taas pitkästä aikaa pohtinut luovuttamista. Kaikki keinot minulla siihen olisi. Olen miettinyt myös ystävyyssuhteitani. Paahdan vain fyysisistä vaivoista, mutta en ole pitkään aikaan sanallakaan maininnut etten jaksaisi. Etten todella jaksaisi. Kai ihmisillä on minusta harhakuva, että olen muuten kunnossa, mutta minulla vain on pää kipeä aika usein ja polvikin vittuaa. Siltä minusta ainakin tuntuu. Minä en todella ole kunnossa, ja olen viime viikkoina huomannut kiinnostukseni hiipuvan kaikkea kohtaan. Teatterikoulu-unelmat tuntuvat kaukaisemmilta kuin koskaan ja tuntuu, etten pysty käymään nykyistäkään kouluani enää päivääkään. Liikaa paineita, liian vähän energiaa.
Ehdin jo sellaisenkin ajatuksen heittää ilmoille, että lähtisin uudelleen osastolle. Karmea paikkahan se on, mutta siellä ei ainakaan tarvitsisi miettiä koulujuttuja ja maailma huomaisi että todella olen huonossa kunnossa. Aina paahdan siitä, kuinka en kaipaa sääliä tai sympatioita. Tahtoisin silti, että paha oloni huomattaisiin. Että se huomioitaisiin. Nykyään on ilmeisesti yleinen olettamus että olen kunnossa, en tiedä. Siltä tuntuu. Ja nyt katosi tämän tekstin punainen lanka kokonaan.
Niin, ei kai minulla mitään oikeaa asiaa ollut. Nämä on vaan näitä yöllisiä erinäisten asioiden innoittamia tunnetiloja, joita koittaa pukea sanoiksi epäonnistuen täydellisesti. Ärsyttää, kun yhteen päivään ehtii mahtumaan niin monta suurta tunnetta. Kumpa voisin vain tarttua yhteen, ja käyttää sitä asioiden tekemiseen. Hyvien tai huonojen. Jos päivän aikana tekee mieli tyhjentää tili vaatekauppoihin ja toisessa hetkessä tarttua terään ja merkitä jälleen yksi kamala päivä iholle, ei siinä riemu repeä.
Minun pitäisi vain unohtaa, mutta en osaa. Ehkä osaan joskus, mutta juuri nyt se on vaikeaa.
Minä ikävöin niin paljon.
En ole kovin seikkaperäisesti kuvaillut olotilojani viime aikoina. Ehkä olen piilottanut kaiken kouluvittuamisen ja heppaihkutuksen taakse, koska en ole omassa päässänikään oikein käsitellyt että mitä se elämä tällä hetkellä on ja miltä se tuntuu. Olen neurologivisiitin jälkeen miettinyt kovasti elämää ja sen vaikeutta. Neurotäti katsoi säälivästi ja kertoi päänsärkyjeni johtuvan monen asian luomasta solmusta. Psykopuolen jutut, särkylääkkeiden pitkäaikainen ja runsas käyttö, polvikipu, niskajumit ja mitähän kaikkea muuta siinä oli, nuo nyt ainakin.
Sitä minä tässä yritän selittää, että kaikki jutut liittyvät kaikkeen. On vaikea valita, mitä ongelmaa sitä lähtisi ensiksi ratkomaan koska tuntuu, että ennen yhtä juttua pitää setviä kolme muuta joihin vaaditaan taas kolmen eri jutun ratkomista ja ja.. Homma kulkee loppumatonta kehää, ja se kehä tuntuu voittamattomalta, mahdottomalta selvittää. Vieläpä kun miltään taholta ei heru ymmärrystä, tuntuu koko elämä mahdottomalta parantaa.
Olen laihtunut muutaman kilon lyhyessä ajassa, ja olen siitä kovin iloinen. Vaan mihin hintaan? Ruuansulatuselimistöni on aivan sekaisin, enkä enää pysty syömään juuri mitään, vaikka tahtoisin. Vatsaan koskee niin paljon ja tuntuu etten pysty hengittämään. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että tahdon laihtua ja seuraavana päivänä toivon etten koskaan olisi sotkeutunut moiseen vartalonmuokkaushelvettiin. Yksi ongelma solmuun lisää. Ongelma, mistä kukaan ei tiedä mitään. Ei kukaan. En ole kehdannut kertoa, koska laihduttaminen painoindeksin huutaessa normaalia on tottakai erittäin epähyväksyttävää. Mitäs minä sellaista, minullahan on jo aivan tarpeeksi asiat vituillaan.
Sairas mieli tekee sairata asioita.
Olen taas pitkästä aikaa pohtinut luovuttamista. Kaikki keinot minulla siihen olisi. Olen miettinyt myös ystävyyssuhteitani. Paahdan vain fyysisistä vaivoista, mutta en ole pitkään aikaan sanallakaan maininnut etten jaksaisi. Etten todella jaksaisi. Kai ihmisillä on minusta harhakuva, että olen muuten kunnossa, mutta minulla vain on pää kipeä aika usein ja polvikin vittuaa. Siltä minusta ainakin tuntuu. Minä en todella ole kunnossa, ja olen viime viikkoina huomannut kiinnostukseni hiipuvan kaikkea kohtaan. Teatterikoulu-unelmat tuntuvat kaukaisemmilta kuin koskaan ja tuntuu, etten pysty käymään nykyistäkään kouluani enää päivääkään. Liikaa paineita, liian vähän energiaa.
Ehdin jo sellaisenkin ajatuksen heittää ilmoille, että lähtisin uudelleen osastolle. Karmea paikkahan se on, mutta siellä ei ainakaan tarvitsisi miettiä koulujuttuja ja maailma huomaisi että todella olen huonossa kunnossa. Aina paahdan siitä, kuinka en kaipaa sääliä tai sympatioita. Tahtoisin silti, että paha oloni huomattaisiin. Että se huomioitaisiin. Nykyään on ilmeisesti yleinen olettamus että olen kunnossa, en tiedä. Siltä tuntuu. Ja nyt katosi tämän tekstin punainen lanka kokonaan.
Niin, ei kai minulla mitään oikeaa asiaa ollut. Nämä on vaan näitä yöllisiä erinäisten asioiden innoittamia tunnetiloja, joita koittaa pukea sanoiksi epäonnistuen täydellisesti. Ärsyttää, kun yhteen päivään ehtii mahtumaan niin monta suurta tunnetta. Kumpa voisin vain tarttua yhteen, ja käyttää sitä asioiden tekemiseen. Hyvien tai huonojen. Jos päivän aikana tekee mieli tyhjentää tili vaatekauppoihin ja toisessa hetkessä tarttua terään ja merkitä jälleen yksi kamala päivä iholle, ei siinä riemu repeä.
Minun pitäisi vain unohtaa, mutta en osaa. Ehkä osaan joskus, mutta juuri nyt se on vaikeaa.
Minä ikävöin niin paljon.
maanantai 21. marraskuuta 2011
sillä minä en saa koskaan tarpeeksi
Lassi Valtonen osaa laulaa ihan hiton hyvin. Tykkäsin siitä jo idolsissa, mutta nyt herra on (onneksi) julkaissut omaa materiaalia, ja tykkääntykkään kovasti, ja oon melkeinpä pelkästään Lassin biisejä iPodiltani busseissa luukuttanut. Tässä sen taas näkee kuinka monipuolinen musiikkimakuni on, en olisi ikimaailmassa kuvitellut tykästyväni tällaiseen perus suomipoprockiin, mutta kuinka kävikään.
muttei koskaan voi kuolla
Pispala.
---
Olin varma ettet saapuisi
vaan sinä viivyit kolme yötä
ja luulit etten huomaisi
jos lähtisit aamun myötä
sillä minä en saa koskaan tarpeeksi
Nuoriso sairastaa syöpää
sen nimi on apatia
isänmaa ei tarjoo työtä
koska potee anemiaa
Perjantainakin menin tallille lorvimaan ja katselemaan äitin tuntia. Se näytti hauskalta kun minun pikkuinen äiti laukkasi 180cm säkäkorkeudeltaan olevalla Kaisa-hepalla. Jonkun sedän piti mennä Dantoksella ja hätäännyin vähän kun se setä tulikin yksin maneesiin, mutta Dantokselta oli taas irronnut kenkä. Vähän siellä ihmiset oli hädissään, että mistä sitä saataisiin uusi kenkä kun pitäisi esteitä hyppiä sunnuntaina. Minun piti ne kisat mennä katsomaan mutta heheh, sain nukuttua vasta kuudelta aamulla ja päänsärky helpotti vasta tovi sitten.
Ajattelin varmaankin valvoa tämän yön, eihän herätykseen ole enää kuin vajaa pari tuntia. Tai sitten jos päätä alkaa särkeä niin menee hommat aivan uusiksi. Tänään on fysio neljältä, mutta minua ei kiinnostaisi mennä sinne. Enhän minä ole tuota polvea aikoihin jumpannut, ollut liikaa kaikkea muuta meneillään. Toisaalta olisi ihan hauska mennä kouluun, mutta sitten muistaa tekohymypakon ja jatkuvan sosiaalisen kanssakäymisen. Epäilys nousee pintaan. Kun eihän minulla ole mitään tekemistä siellä näyttämötyössäkään.
Preeriasta ei ole viime viikonlopun jälkeen kuulunut mitään. Ehkä se kuuli että minä ja Surrealisti vahingossa pussailtiin ja ajatteli asioita väärin. Tai sitten sitä ei kiinnosta minun elämäni ollenkaan. Rasittavaa olla tällainen raukka joka ei uskalla tehdä mitään asialle. Ehkä tätä ei vain ole tarkoitettu. En minä tiedä, en jaksa ajatella asiaa, muutenkin asiat ihan tarpeeksi vituillaan.
Näitä painajaisia
ei saa millään vaipumaanäiti pyyhkii kasvoja
mulle lupaa muutostamuttei koskaan voi kuolla
Pispala.
---
Olin varma ettet saapuisi
vaan sinä viivyit kolme yötä
ja luulit etten huomaisi
jos lähtisit aamun myötä
Kerro kuinka paljon haluat
ennen kuin lopetatsillä minä en saa koskaan tarpeeksi
eivätkä saa muutkaan.
---Nuoriso sairastaa syöpää
sen nimi on apatia
isänmaa ei tarjoo työtä
koska potee anemiaa
Minun viikkoni on ollut kovin monipuolinen. Kouluhommat menee miten menee, nukkuminen on säännöllisen epäsäännöllistä ja pää se vain on kipeä. Eilen kävin neurolla, ja se löi kouraan beetasalpaajia, käski katsella onko niistä apua ja lopettaa heti jos verenpaine ja/tai syke laskee liian alhaalle, minulla kun matalia molemmat ovat. Se neurologitäti oli kovin mukava ja asiansa osaavan tuntuinen ja se kirjoitti minulle kouluun vietäväksi tosi hyvän lääkärintodistuksen, mistä luulisi käyvän ilmi että en minä huvikseni sieltä pois ole.
Sain kuin sainkin vakipaikan tallilta, käyn tunnilla aina torstaisin. Viime torstaina pääsin Sinillä, jota sisko väitti laiskaksi ja vähän sitä se olikin, mutta kyllä se vauhtiin päästessään aika kovaa kyytiä päästeli! Eikä ihmekään, raukka upposi suohon pari kuukautta taaksepäin ja se on vasta hiljattain päässyt tunneille, että sitä energiaa on. Meni tosi hyvin ja tajusin tosi paljon ja kehityin myös paljon. Opin, että jalkoja ei kuulu jännittää ja että laukassakin pitää kädet pitää alhaalla. Sini on leppoinen tamma.
Perjantainakin menin tallille lorvimaan ja katselemaan äitin tuntia. Se näytti hauskalta kun minun pikkuinen äiti laukkasi 180cm säkäkorkeudeltaan olevalla Kaisa-hepalla. Jonkun sedän piti mennä Dantoksella ja hätäännyin vähän kun se setä tulikin yksin maneesiin, mutta Dantokselta oli taas irronnut kenkä. Vähän siellä ihmiset oli hädissään, että mistä sitä saataisiin uusi kenkä kun pitäisi esteitä hyppiä sunnuntaina. Minun piti ne kisat mennä katsomaan mutta heheh, sain nukuttua vasta kuudelta aamulla ja päänsärky helpotti vasta tovi sitten.
Ajattelin varmaankin valvoa tämän yön, eihän herätykseen ole enää kuin vajaa pari tuntia. Tai sitten jos päätä alkaa särkeä niin menee hommat aivan uusiksi. Tänään on fysio neljältä, mutta minua ei kiinnostaisi mennä sinne. Enhän minä ole tuota polvea aikoihin jumpannut, ollut liikaa kaikkea muuta meneillään. Toisaalta olisi ihan hauska mennä kouluun, mutta sitten muistaa tekohymypakon ja jatkuvan sosiaalisen kanssakäymisen. Epäilys nousee pintaan. Kun eihän minulla ole mitään tekemistä siellä näyttämötyössäkään.
Preeriasta ei ole viime viikonlopun jälkeen kuulunut mitään. Ehkä se kuuli että minä ja Surrealisti vahingossa pussailtiin ja ajatteli asioita väärin. Tai sitten sitä ei kiinnosta minun elämäni ollenkaan. Rasittavaa olla tällainen raukka joka ei uskalla tehdä mitään asialle. Ehkä tätä ei vain ole tarkoitettu. En minä tiedä, en jaksa ajatella asiaa, muutenkin asiat ihan tarpeeksi vituillaan.
Johnny Depp on nero. Haukkukaa vain typeräksi julkkisihastuneeksi teinipelleksi, mutta siitä ei pääse mihinkään että kaveri vain on nero. Ei se rumakaan ole. Jack Sparrow hymyilyttää joka kerta kun näen sen.
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
I always knew
Minä tiesin. Minä niin tiesin. Ei ne siellä koulumaailmassa mitään ymmärrä. Enkä tässä nyt tarkoita opiskelijatovereitani, vaan opettajia ja, vaikkei uskoisi, rehtoria.
Minä ymmärrän täysin että näyttämötyönkurssit ovat ryhmätyötä. Minä ymmärrän, että jos joku on poissa, koko produktio kärsii. Ymmärrän senkin, etten saa pääroolia koska en voi luvata olevani aina paikalla. Ymmärrän, että opettajat hermostuvat kun minusta ei kuulu enkä ilmesty tunneille ja ettei rehtorikaan voi ihan mahdottomasti joustaa.
Mutta sitä minä en todella ymmärrä, että kun tulen sinne tunnille, minua kohdellaan kuin olisin tehnyt jonkinmoisen rikoksen. Koulussa on täysin tiedossa ongelmani ja päänsärkyilyni sun muut, mutta silti se tulee joka ainoa kerta suurena järkytyksenä että minulla on poissaoloja. Minulle puhutaan ilkeään sävyyn eikä huomioida lähes lainkaan, mutta sitä poikaa joka täytyy hakea alakerran oleskeluluokasta nukkumasta tunnille, kohdellaan ystävällisesti. Ei sille tiuskita eikä siltä poisteta vuorosanoja. Ei sitä uhkailla kurssiltapotkimisilla ja roolista poisottamisilla.
Ja se asioistani ilmoittaminen, olen nyt kohta puolentoista vuoden ajan ollut koulusta pois vain ja ainoastaan näistä neljästä eri syystä:
Päänsärky.
Paniikkikohtaus.
Flunssa tms. "normaali" sairaus.
En ole vain pystynyt, koska on ollut muuten karmea olo.
Ja minulle lähetellään raivolla varustettuja tekstiviestejä ja sähköposteja että on se kumma kun ei pysty ilmoittamaan. Rehtorikin sitä vinkui että kyllähän sinun pitäisi pystyä ilmoittamaan vaikka kuinka olisi migreeni tai paniikkikohtaus.
Anteeksi nyt vain Rouva Rehtori, mutta asiahan on tasan niin että kun minulla päänsärky on, ainoa asia mitä voin tehdä on maata pimeässä huoneessa sängyssä, peiton alla toivoen ettei kukaan pidä mitään ääntä sikäli kun kotona joku on. Kun minulla on paniikkikohtaus, menetän todellisuudentajuni enkä pysty puhumaan tai muutenkaan kommunikoimaan kenenkään kanssa. Vetäydyn yksin jonnekin eikä minuun saa koskea. Näissä tilanteissa (joista 98% poissaoloistani koostuu) on täysin mahdotonta ilmoittaa mitenkään että en pääse tunnille. Flunssasta toki ilmoitan tai jos on sen verran paha etten itse pysty, nakitan äitin ilmoittamaan. Mutta kyllähän minun on aivan pakko pystyä ilmoittamaan kun olenhan sentään lukio-opiskelija ja kun kerran käyn kouluakin nykyään niin eihän minulla hätää ole.
Minä kun luulin että tästä elämästä voisi sittenkin tulla jotain ihan kivaa.
Minä ymmärrän täysin että näyttämötyönkurssit ovat ryhmätyötä. Minä ymmärrän, että jos joku on poissa, koko produktio kärsii. Ymmärrän senkin, etten saa pääroolia koska en voi luvata olevani aina paikalla. Ymmärrän, että opettajat hermostuvat kun minusta ei kuulu enkä ilmesty tunneille ja ettei rehtorikaan voi ihan mahdottomasti joustaa.
Mutta sitä minä en todella ymmärrä, että kun tulen sinne tunnille, minua kohdellaan kuin olisin tehnyt jonkinmoisen rikoksen. Koulussa on täysin tiedossa ongelmani ja päänsärkyilyni sun muut, mutta silti se tulee joka ainoa kerta suurena järkytyksenä että minulla on poissaoloja. Minulle puhutaan ilkeään sävyyn eikä huomioida lähes lainkaan, mutta sitä poikaa joka täytyy hakea alakerran oleskeluluokasta nukkumasta tunnille, kohdellaan ystävällisesti. Ei sille tiuskita eikä siltä poisteta vuorosanoja. Ei sitä uhkailla kurssiltapotkimisilla ja roolista poisottamisilla.
Ja se asioistani ilmoittaminen, olen nyt kohta puolentoista vuoden ajan ollut koulusta pois vain ja ainoastaan näistä neljästä eri syystä:
Päänsärky.
Paniikkikohtaus.
Flunssa tms. "normaali" sairaus.
En ole vain pystynyt, koska on ollut muuten karmea olo.
Ja minulle lähetellään raivolla varustettuja tekstiviestejä ja sähköposteja että on se kumma kun ei pysty ilmoittamaan. Rehtorikin sitä vinkui että kyllähän sinun pitäisi pystyä ilmoittamaan vaikka kuinka olisi migreeni tai paniikkikohtaus.
Anteeksi nyt vain Rouva Rehtori, mutta asiahan on tasan niin että kun minulla päänsärky on, ainoa asia mitä voin tehdä on maata pimeässä huoneessa sängyssä, peiton alla toivoen ettei kukaan pidä mitään ääntä sikäli kun kotona joku on. Kun minulla on paniikkikohtaus, menetän todellisuudentajuni enkä pysty puhumaan tai muutenkaan kommunikoimaan kenenkään kanssa. Vetäydyn yksin jonnekin eikä minuun saa koskea. Näissä tilanteissa (joista 98% poissaoloistani koostuu) on täysin mahdotonta ilmoittaa mitenkään että en pääse tunnille. Flunssasta toki ilmoitan tai jos on sen verran paha etten itse pysty, nakitan äitin ilmoittamaan. Mutta kyllähän minun on aivan pakko pystyä ilmoittamaan kun olenhan sentään lukio-opiskelija ja kun kerran käyn kouluakin nykyään niin eihän minulla hätää ole.
Minä rakastan näyttelemistä, rakastan tosissani. Suurin unelmani on tulla ammattinäyttelijäksi, loistavaksi sellaiseksi. Joka ainoa kerta, kun joudun olemaan pois näyttämötyöstä, minua ottaa se päähän ja harmittaa aivan suunnattoman paljon. Jos minä saisin päättää, kävisin vaikka samoja näyttämötyön kursseja uudestaan ja uudestaan vuodesta toiseen. Syy poissaoloihini ei siis todellakaan ole työmoraalin puute tai se että "kun tänään ei kiinnosta". Se on ainoita asioita tässä elämässä mistä enää välitän tosissani ja tahtoisin kynsin ja hampain pitää siitä kiinni mutta minusta tuntuu että sekin viedään minulta käsistä.
Opettajamme sanoi ettei saa valittaa vaikka saa pienen roolin, koska sekin rooli on tärkeä. Minun roolini ei ole kokonaisuuden kannalta tärkeä. Minun roolihahmoltani poistettiin puolet repliikeistä vain koska en yksinkertaisesti pystynyt ilmoittamaan että en pääse ensimmäisille tunneille (vaikka sen syyn pitäisi olla jo yleisessä tiedossa että miksi en ole paikalla). Minun roolihahmoni on poistettavissa koko produktiosta. Minulla ei ole väliä. Opettaja katsoo minua yllättyneesti, kun olen paikalla. Tähän asti olen istunut ne tunnit paikallani itkua ja paniikkia pidätellen ja katsellen kun muut saavat toteuttaa itseään. Eniten minua vituttaa että pääosien esittävät eivät edes ole hyviä, päinvastoin. Niistä saa vaikutelman ettei niitä edes kiinnosta koko homma niin kauheasti. Vähän kevennystä lukujärjestykseen, niimpä niin.
Kukaan ei vaan yksinkertaisesti tajua minua ja tilannettani. En minä huvikseni makaa päiväkausia sängyssä järkyttävissä tuskissa tai vietä monta tuntia pyörien pitkin huonetta tietämättä missä olen ja paljonko kello on. Minusta alkaa tuntua että maailma vie minulta kaiken mistä aidosti pidän.
Ensin runsaasti aikaa päänsärkyihin ja muuhun paskaan.
Sitten ystäviä, koska en enää jaksanutkaan.
Ensi kevään ylioppilaslakin.
Energian musiikkiproduktioihin.
Mahdollisuudet suuriin rooleihin ja suorituksiin koulussa.
Tarpeellisuuteni näyttämötyön kursseilla.
Ratsastuskin takkuaa tuon kirotun polven takia. Siihen sattui viime kerralla ihan helvetisti, ja jos se samalla tavalla kipuilee niin en vähään aikaan hevosen selkään pysty nousemaan. Rikkonainen polvi estäisi myös minun hevoshoitajan suunnitelmat, jos se tuota samaa kipuilevaa tietä jatkaa. Se siitäkin sitten.
Minä kun luulin että tästä elämästä voisi sittenkin tulla jotain ihan kivaa.
miksi aina minä
Minä en kestä tätä jatkuvaa ahdistusta enää kauaa. Huomenna on kaikki koodit täynnä eli koulua ihan liikaa, en tajua matikasta yhtään mitään ja se sijainen mikä meillä koko kurssin ajan on ihan paska eikä tiedä itsekään että mitä vittua siellä oikein tapahtuu. Näyttämötyön kakkoskurssi on edelleen yksi suuri mysteeri, kun sen piti olla suoritettu ja rehtorin piti hoitaa asia mutta nyt mun pitäisi kai kuitenkin käydä se kurssi enkä minä jaksa. Terveystieto menee, kunhan saan lueskeltua alkukurssin jutut. Näyttämötyö kutosessa minulla on maailman pienin rooli, varmaan koko produktion pienin ja ehkä turhinkin, en ole koko plaria ehtinyt lukea.
Joko opettaja vihaa minua tai sitten olen niin paska etten ansaitse suurempaa roolia.
Tänään teki ensimmäisen tunnin jälkeen juosta kiljuen ovesta ulos bussiin ja kotiin, kääriytyä peittoon ja pysyä sängyssä seuraavat kaksi vuotta. Ehkä minut sitten unohdettaisiin, ja minun olisi helpompi vain kadota, vain olla olematta.
Minä en vaan enää jaksa koulua. En jaksa niitä ihmisiä, joista kaikki luulevat että olen ihan kunnossa. Tai no, melkein kaikki. Viimevuonna olin vielä se tyttö joka ravaa lääkäreissä eikä ole koskaan koulussa, nykyään olen vain se säälittävä lääkehuuruinen tyttö joka hymyilee ja jolla on kaikki ihan hyvin.
Mutta kun ei ole. Tahtoisin kovasti itsekin tuudittautua tähän kiiltokuvaan itsestäni, mutta totuus on se, että olen liian lähellä burnouttia, enkä tiedä mitä teen. Pakotietä ei vain ole. Minun on pakko suoriutua kaikista tämän jakson kursseista, muuten voin heittää hyvästit ylioppilaslakille ja sitä kautta kaikille tulevaisuudensuunnitelmilleni näyttelijäntyön urasta.
Ehkä minun on tarkoitus olla vain tällainen epäonnistumisten kasauma.
Antaisin mitä tahansa, että minulla olisi energiaa ja mielenterveyttä käydä koulua, nähdä kavereita, tehdä kivoja asioita. Haluaisin, että voisin koulussa jutella ihmisten kanssa iloisesti niin, että se ilo on aitoa. Toivoisin niin kovasti, että nukkumiseeni tulisi jokin järki eikä näitä iltoja ja öitä tarvitsisi viettää omassa paskassa olossa kieriskellen ja miettien kuinka olen taas epäonnistunut kaikessa ja kuinka en ansaitse ja että minut pitäisi vain poistaa.
Jos edes tämä Preeria-asia edistyisi, saisin edes vähän voimia puskea eteenpäin, mutta en tiedä, kai voin heittää hyvästit myös niille haaveille. Ei siitä ole kuulunut mitään pitkään aikaan ja vaikka lääkehuuruissani yritin facebookissa sille jutella, ei sitä selkeästikään kiinnostanut. En vaan tahtoisi päästää irti, minä rakastan liikaa. Minä en vain osaa sanoa sitä sille suoraan. En minä tiedä mitä minä pelkään, mutta en vain pysty. Onhan se toki mahdotonta jos ei koko tyyppiä näe ikinä missään, saati kahden kesken.
Sain tänään tietää, että pääsen ratsastamaan kerran viikossa, torstaisin. Olen myös Dantoksen hoitaja. En voisi olla onnellisempi näistä molemmista asioista, mutta nyt on vaan niin kamala olo että on vaikea iloita. Minua suututtaa se, että vaikka tuollaistakin mahtavaa tapahtuu ja saan viettää paljon aikaa hevosten parissa mikä on muuten äärimmäisen terapeuttista ja ihanaa ja suosittelen sitä kaikille, niin silti vain vingun ja mangun kuinka en jaksa ja kuinka se koulu on niin perseestä ja yhy-yhy.
Mutta kun se vitun koulu vain stressaa niin helvetisti. Varaa helpotukseen ei ole. Minun on pakko jaksaa, tai kuolen yrittäessäni. Tai sitten vain yksinkertaisesti epäonnistun.
Joko opettaja vihaa minua tai sitten olen niin paska etten ansaitse suurempaa roolia.
Tänään teki ensimmäisen tunnin jälkeen juosta kiljuen ovesta ulos bussiin ja kotiin, kääriytyä peittoon ja pysyä sängyssä seuraavat kaksi vuotta. Ehkä minut sitten unohdettaisiin, ja minun olisi helpompi vain kadota, vain olla olematta.
Minä en vaan enää jaksa koulua. En jaksa niitä ihmisiä, joista kaikki luulevat että olen ihan kunnossa. Tai no, melkein kaikki. Viimevuonna olin vielä se tyttö joka ravaa lääkäreissä eikä ole koskaan koulussa, nykyään olen vain se säälittävä lääkehuuruinen tyttö joka hymyilee ja jolla on kaikki ihan hyvin.
Mutta kun ei ole. Tahtoisin kovasti itsekin tuudittautua tähän kiiltokuvaan itsestäni, mutta totuus on se, että olen liian lähellä burnouttia, enkä tiedä mitä teen. Pakotietä ei vain ole. Minun on pakko suoriutua kaikista tämän jakson kursseista, muuten voin heittää hyvästit ylioppilaslakille ja sitä kautta kaikille tulevaisuudensuunnitelmilleni näyttelijäntyön urasta.
Ehkä minun on tarkoitus olla vain tällainen epäonnistumisten kasauma.
Antaisin mitä tahansa, että minulla olisi energiaa ja mielenterveyttä käydä koulua, nähdä kavereita, tehdä kivoja asioita. Haluaisin, että voisin koulussa jutella ihmisten kanssa iloisesti niin, että se ilo on aitoa. Toivoisin niin kovasti, että nukkumiseeni tulisi jokin järki eikä näitä iltoja ja öitä tarvitsisi viettää omassa paskassa olossa kieriskellen ja miettien kuinka olen taas epäonnistunut kaikessa ja kuinka en ansaitse ja että minut pitäisi vain poistaa.
Jos edes tämä Preeria-asia edistyisi, saisin edes vähän voimia puskea eteenpäin, mutta en tiedä, kai voin heittää hyvästit myös niille haaveille. Ei siitä ole kuulunut mitään pitkään aikaan ja vaikka lääkehuuruissani yritin facebookissa sille jutella, ei sitä selkeästikään kiinnostanut. En vaan tahtoisi päästää irti, minä rakastan liikaa. Minä en vain osaa sanoa sitä sille suoraan. En minä tiedä mitä minä pelkään, mutta en vain pysty. Onhan se toki mahdotonta jos ei koko tyyppiä näe ikinä missään, saati kahden kesken.
Sain tänään tietää, että pääsen ratsastamaan kerran viikossa, torstaisin. Olen myös Dantoksen hoitaja. En voisi olla onnellisempi näistä molemmista asioista, mutta nyt on vaan niin kamala olo että on vaikea iloita. Minua suututtaa se, että vaikka tuollaistakin mahtavaa tapahtuu ja saan viettää paljon aikaa hevosten parissa mikä on muuten äärimmäisen terapeuttista ja ihanaa ja suosittelen sitä kaikille, niin silti vain vingun ja mangun kuinka en jaksa ja kuinka se koulu on niin perseestä ja yhy-yhy.
Mutta kun se vitun koulu vain stressaa niin helvetisti. Varaa helpotukseen ei ole. Minun on pakko jaksaa, tai kuolen yrittäessäni. Tai sitten vain yksinkertaisesti epäonnistun.
tiistai 15. marraskuuta 2011
"Onks kaikki ihan ok?"
Minä otin taas liikaa lääkkeitä. Kolmas ilta putkeen, vaikkei sekavuustila olekaan mikään mahtava. Kyllä se silti oloa helpottaa, vaikka terä jättääkin jälkensä melkein joka ilta.
Minä vihaan itseäni.
Uskaltauduin vaa'alle, ja se näytti liikaa. Olen lihonut. Minun on pakko tehdä asialle jotain, koska muuten se mitä kehotan muita tekemään on pelkkää tekopyhää paskapuhetta.
"Jos et pidä jostakin asiasta itsessäsi ja se asia on muutettavissa paremmaksi, muuta se äläkä valita".
Minua pelottaa mennä kouluun huomenna. En kuitenkaan saa unta, ja pyörin sängyssäni jonnekin aamun tuntumaan saakka, ja kun vihdoin saan unta, on jo liian myöhäistä. Koulussa pitää olla hyvällä tuulella, ja pitää esittää ettei mikään ole vialla, että kaikki on ok. Ehkä vähän selitellä miksen ole ollut koulussa pitkään aikaan ja vastailla "ehkä" kun kysytään että teenkö jotain tänään.
Tallillemenoa on myös luvassa huomenna, käydään katsomassa josko minulle löytyisi vakiryhmä missä ratsastaisin. Toki on mukavaa nähdä D:tä pitkästä aikaa, ja muitakin niitä. Minusta tulee ehkä Dantoksen hoitaja ja se olisi kiva juttu.
Preeria. Se vitun Preeria. En osaa sanoa enää yhtään että mitä se haluaa. Ja kun menin ja vähän säädin Surrealistin kanssa, ja vaikka sovittiin ettei se ollut mitään ja oltiin väsyneitä ja heh mutta ihan varmasti se on kertonut Preerialle. Kun en tiedä että tietääkö se mitä minä tunnen. Tämä koko Preeriakeissi on yhtä suurta sekasortoa, enkä tahtoisi ajatella sitä lainkaan, mutta en vaan voi sille mitään. Kun minä niin pidän siitä.
Kun minä niin... Kun se on niin ihana.
Minä vihaan itseäni.
Uskaltauduin vaa'alle, ja se näytti liikaa. Olen lihonut. Minun on pakko tehdä asialle jotain, koska muuten se mitä kehotan muita tekemään on pelkkää tekopyhää paskapuhetta.
"Jos et pidä jostakin asiasta itsessäsi ja se asia on muutettavissa paremmaksi, muuta se äläkä valita".
Minua pelottaa mennä kouluun huomenna. En kuitenkaan saa unta, ja pyörin sängyssäni jonnekin aamun tuntumaan saakka, ja kun vihdoin saan unta, on jo liian myöhäistä. Koulussa pitää olla hyvällä tuulella, ja pitää esittää ettei mikään ole vialla, että kaikki on ok. Ehkä vähän selitellä miksen ole ollut koulussa pitkään aikaan ja vastailla "ehkä" kun kysytään että teenkö jotain tänään.
Tallillemenoa on myös luvassa huomenna, käydään katsomassa josko minulle löytyisi vakiryhmä missä ratsastaisin. Toki on mukavaa nähdä D:tä pitkästä aikaa, ja muitakin niitä. Minusta tulee ehkä Dantoksen hoitaja ja se olisi kiva juttu.
Preeria. Se vitun Preeria. En osaa sanoa enää yhtään että mitä se haluaa. Ja kun menin ja vähän säädin Surrealistin kanssa, ja vaikka sovittiin ettei se ollut mitään ja oltiin väsyneitä ja heh mutta ihan varmasti se on kertonut Preerialle. Kun en tiedä että tietääkö se mitä minä tunnen. Tämä koko Preeriakeissi on yhtä suurta sekasortoa, enkä tahtoisi ajatella sitä lainkaan, mutta en vaan voi sille mitään. Kun minä niin pidän siitä.
Kun minä niin... Kun se on niin ihana.
maanantai 14. marraskuuta 2011
salaisia itkuja
Onko siinä kaikki
että todistelee itselleen
että asiat on kunnossa
Kaatuvatko ne ikinä niskaan
Ne kaatuvat
joka kerta kun todistelet
---
Kun hiukset heiluvat tuulessa
ja sadepisarat putoilevat lasiin
kaukana jossain huutaa mies
Mitä helvettiä mä teen
---
Jos pelkkä hampaiden pesu on vaikeaa
tai vaikka hampaat saisikin pestyä
pitäisi sitä ennen
panikoida kaksikymmentä minuuttia
Viiltää kolmetoista haavaa käsivarteen
Itkeä
kerätä palaset
joista jää aina osa maahan
Ja pikkuhiljaa
palasia on maassa enemmän
kuin mitä siinä tytössä ikinä oli
tai tulee koskaan olemaan
Miksi elämä tekee meille näin
---
Missä on se yksinäinen lohikäärme
josta kaikki aina puhuu
mutta kukaan ei uskalla tervehtiä
Pelkäävät niin kovasti sitä
mistä eivät tiedä mitään
---
Muurit ylös joka päivä
Hymy kasvoille
Minulla ei ole mitään hätää
voin kuunnella sinun mitättömät murheesi
ja kohdella niitä kuin maailmanloppua
Minä jaksan keskittyä
Näytän tänään hyvältäkin
Nauran
Olen sosiaalinen
Vain koska minulta se vaaditaan
Minun maailmassani
ei ole hymyä
maailma kaatuu niskaan
joka ikinen päivä
Sinun pitäisi iloita
että elämäsi on noinkin helppoa
Keskittymiskykyni
en ole kuullutkaan sellaisesta
Reiteni ovat liian paksut
en koskaan tule näyttämään tarpeeksi kauniilta
Itken sisäisesti
oikeastikin usein
Olen sosiaalinen
Vain koska se minulta vaaditaan
Milloin vaatimuksista tulee kuitenkin liikaa
enkä kestä enää mitään
Muurini ovat jo raskaat
enkä jaksa enää pitkään
kannatella.
että todistelee itselleen
että asiat on kunnossa
Kaatuvatko ne ikinä niskaan
Ne kaatuvat
joka kerta kun todistelet
---
Kun hiukset heiluvat tuulessa
ja sadepisarat putoilevat lasiin
kaukana jossain huutaa mies
Mitä helvettiä mä teen
---
Jos pelkkä hampaiden pesu on vaikeaa
tai vaikka hampaat saisikin pestyä
pitäisi sitä ennen
panikoida kaksikymmentä minuuttia
Viiltää kolmetoista haavaa käsivarteen
Itkeä
kerätä palaset
joista jää aina osa maahan
Ja pikkuhiljaa
palasia on maassa enemmän
kuin mitä siinä tytössä ikinä oli
tai tulee koskaan olemaan
Miksi elämä tekee meille näin
---
Missä on se yksinäinen lohikäärme
josta kaikki aina puhuu
mutta kukaan ei uskalla tervehtiä
Pelkäävät niin kovasti sitä
mistä eivät tiedä mitään
---
Muurit ylös joka päivä
Hymy kasvoille
Minulla ei ole mitään hätää
voin kuunnella sinun mitättömät murheesi
ja kohdella niitä kuin maailmanloppua
Minä jaksan keskittyä
Näytän tänään hyvältäkin
Nauran
Olen sosiaalinen
Vain koska minulta se vaaditaan
Minun maailmassani
ei ole hymyä
maailma kaatuu niskaan
joka ikinen päivä
Sinun pitäisi iloita
että elämäsi on noinkin helppoa
Keskittymiskykyni
en ole kuullutkaan sellaisesta
Reiteni ovat liian paksut
en koskaan tule näyttämään tarpeeksi kauniilta
Itken sisäisesti
oikeastikin usein
Olen sosiaalinen
Vain koska se minulta vaaditaan
Milloin vaatimuksista tulee kuitenkin liikaa
enkä kestä enää mitään
Muurini ovat jo raskaat
enkä jaksa enää pitkään
kannatella.
slow dancing in a burning room
Viime päivät ovat olleet turhia. Tai ei ne oikeasti, mutta juuri nyt kaikki tuntuu täysin turhalta. Olen syönyt ihan mielettömästi liikaa, enkä ole uskaltanut käydä vaa'alla päiväkausiin. Liikaa kakkua, liikaa suklaata, liikaa sokeripitoisia juotavia.. Liikaa kaikkea.
Minä en saa olla kuka olen oikeasti koulussa. Minulta odotetaan tiettyjä käyttäytymismalleja ja tunnetiloja, koska olen sellaisia muille ihmisille tarjonnut jo monta vuotta. Muttakun en jaksaisi enää kantaa sitä suojamuuria, sen paino alkaa olla liikaa kannettavaksi tällaiselle heikolle tyttöraukalle. Jos sitä voisi edes vähän keventää, jos saisin vähän suutahtaa joskus.
Jos ei aina tarvitsisi hymyillä.
Jos saisin olla vaan ihan hiljaa ilman että kukaan kysyy mitään.
Jos saisin sanoa miltä tuntuu tarvitsematta kuunnella tunnin verran miltä siitä toisesta tuntuu.
Jos saisin olla huonolla tuulella ilman että minulle vittuillaan.
Jos saisin vetää sitä yhtä vitun ärsyttävää jätkää turpaan.
Lauantain ratsastustunti oli katastrofi. Dantoksella pääsin ja se oli ihana, mutta minulla oli kumisaappaat jalassa koska äitillä ja siskolla oli tunnit myös samaan aikaan, eikä oikeanlaisia kenkiä siis riittänyt. Ei myöskään oikeanlaista kypärää, minulla on varmaan vieläkin painauma otsassa. Sattui. En ollut syönyt tarpeeksi kipulääkkeitä, joten polvikin siinä rupesi lopputunnista vittuilemaan. En minä sitä touhua tähän lopeta, kyllä minä jatkan.
Vituttaa vaan kun olin siinäkin ihan paska.
Minä olen vain se tyttö, jolla on aina lääkkeitä ja jolla särkee päätä ja on polvi kipeä.
Minä en riitä kenellekään.
Terapeutti puhui että ompa minulla paljon kaikkea positiivista elämässäni. On tallijutut, on Kuuntelijapoika ja polvikin näyttää elon merkkejä. Olen varmaan sitten kiittämätön paska, mutta minusta tuntuu että elämäni on silti kurjaa ja tarkoituksetonta. Toki nautin tallilla olemisesta ja hevosista, tykkään myös viettää aikaa Kuuntelijapojan kanssa koska sen seurassa voin olla se mikä oikeasti olen. Polvesta melkein osasin jo olla iloinen, mutta ratsastustunti pilasi senkin ilon. Tiedän tiedän, ei sen pitäisikään olla kunnossa kun vasta alkukeväästä, mutta ajattelin että jos joku onnistuisi. Ei, eipä tietenkään.
On jotenkin vain helpompi olla jatkuvasti negatiivinen, kun siihen on tottunut ettei positiivisuus kannata. Aina, kun olen johonkin positiivisesti suhtautunut niin pilvilinnat tulee rytinällä alas ja maailma nauraa räkäisesti minun typerälle optimismille. Pessimisti ei pety, ja niinhän se on.
Tahtoisin olla pieni ja kevyt. Huomaamaton, jolloin kukaan ei edes huomaisi jos vaikka jonain päivänä en enää olisi.
Minulla on niin kova ikävä, että sattuu.
Koulussa uusi jakso lähti käyntiin hienosti neljän päivän poissaoloputkella. Ei minulla ole motivaatiota sinne mennä, ja päätäkin särkee ihan perkeleesti. Ei kiinnosta edes näyttämötyö vaikka tiedän, että heti kun menen sinne tunnille, minua harmittaa että olen ollut niiltä tunneilta pois. Terveystiedontunneillekin pitäisi, kerta kirjoituksetkin ovat tulossa. Minä vaan en jaksa, en pysty.
Jos ei aina tarvitsisi hymyillä.
Jos saisin olla vaan ihan hiljaa ilman että kukaan kysyy mitään.
Jos saisin sanoa miltä tuntuu tarvitsematta kuunnella tunnin verran miltä siitä toisesta tuntuu.
Jos saisin olla huonolla tuulella ilman että minulle vittuillaan.
Jos saisin vetää sitä yhtä vitun ärsyttävää jätkää turpaan.
Lauantain ratsastustunti oli katastrofi. Dantoksella pääsin ja se oli ihana, mutta minulla oli kumisaappaat jalassa koska äitillä ja siskolla oli tunnit myös samaan aikaan, eikä oikeanlaisia kenkiä siis riittänyt. Ei myöskään oikeanlaista kypärää, minulla on varmaan vieläkin painauma otsassa. Sattui. En ollut syönyt tarpeeksi kipulääkkeitä, joten polvikin siinä rupesi lopputunnista vittuilemaan. En minä sitä touhua tähän lopeta, kyllä minä jatkan.
Vituttaa vaan kun olin siinäkin ihan paska.
Ei se mikään ihme ole, ei minun olisi pitänyt itseltäni vaatia niin paljoa. Siitä on kuitenkin seitsemän vuotta kun viimeksi kunnolla ratsastin. Amerikassa, lännenratsastusta, vailla mitään kevennyksiä ja hienosäätöjä. Mutta minä vaadin itseltäni aina paljon, ja vaikka joku joskus sanookin että olen hyvä laulamaan tai näyttelemään, tuntuu etten riitä. Tuntuu että olen ihan paska niissäkin asioissa, missä luulin olevani hyvä.
Aina löytyy joku, joka on parempi. Minä en koskaan ole paras. Tai edes lähellä sitä.
Minä en riitä kenellekään.
Terapeutti puhui että ompa minulla paljon kaikkea positiivista elämässäni. On tallijutut, on Kuuntelijapoika ja polvikin näyttää elon merkkejä. Olen varmaan sitten kiittämätön paska, mutta minusta tuntuu että elämäni on silti kurjaa ja tarkoituksetonta. Toki nautin tallilla olemisesta ja hevosista, tykkään myös viettää aikaa Kuuntelijapojan kanssa koska sen seurassa voin olla se mikä oikeasti olen. Polvesta melkein osasin jo olla iloinen, mutta ratsastustunti pilasi senkin ilon. Tiedän tiedän, ei sen pitäisikään olla kunnossa kun vasta alkukeväästä, mutta ajattelin että jos joku onnistuisi. Ei, eipä tietenkään.
On jotenkin vain helpompi olla jatkuvasti negatiivinen, kun siihen on tottunut ettei positiivisuus kannata. Aina, kun olen johonkin positiivisesti suhtautunut niin pilvilinnat tulee rytinällä alas ja maailma nauraa räkäisesti minun typerälle optimismille. Pessimisti ei pety, ja niinhän se on.
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
16. syyskuuta 2011
"Tiedättekste sen tunteen
Kun huomaa ettei oo nähnyt jotain ihanaa ystävää aivan liian pitkään aikaan
Kun kello on 00:33 ja piti mennä ennen yhtätoista nukkumaan
Kun tekee ensimmäisen kokeen vuoteen
Kun onnistuu menemään kouluun neljän tunnin yöunien jälkeen
Kun kahden panacodin jälkeen tuntuu että maailma liukuu vasemmalta oikealle
Kun kääntää kylkeä ja tuntuu kuin joku kiskoisi polvilumpiota lusikalla paikoiltaan
Kun elämä potkii ihan liikaa päähän
Kun luulee olevansa kunnossa ja erehtyy
Kun kaverin lyhyt soitto venyy kolmen tunnin paskanjauhamiseksi
Kun paskapäät tekee paskoja päätöksiä
Kun huomaa että She's broken
Kun lukkarin saa sittenkin hoidettua kuntoon
Kun tuntuu, että matto vedetään kaiken sen alta, minkä luuli olevan totta
Kun herää humalanhuuruisen illan jälkeen sen tietyn vierestä
Kun asiat ei mene niinkuin niiden kuvittelisi menevän
Kun on rakastunut
Kun on edes ihastunut
Kun pelkää että haave teatterikoulusta jää haaveeksi
Kun huomaa syöneensä kahtakymmentäyhtä eri lääkettä puolentoista vuoden sisään
Ja kahtakymmentä niistä turhaan
Kun väärä ihminen ihastuu
Kun tekisi mieli vaan repiä kaikki palasiksi ja hypätä kaivoon
Kun haluaisi vain itkeä kun ei pysty muuhunkaan
Kun ajattelee jotain mitä ei koskaan ikinä pitäisi
Kun arvet ei vaan häviä
Kun itse ei häpeä, mutta muut olettavat sun häpeävän
Kun eilen lakattujen kynsien pinta repeilee
Mä tiedän. Se tuntuu
Pahalta.
Oksettavalta.
Ihanalta.
Epäuskottavalta.
Rakkaudelta.
Oudolta.
Kamalalta.
Vittumaiselta.
Masentavalta.
Onnelliselta.
Kauniilta.
Parhaalta.
Se tuntuu minulta. "
Tätä mieltä olin 16.09.2011
Kun huomaa ettei oo nähnyt jotain ihanaa ystävää aivan liian pitkään aikaan
Kun kello on 00:33 ja piti mennä ennen yhtätoista nukkumaan
Kun tekee ensimmäisen kokeen vuoteen
Kun onnistuu menemään kouluun neljän tunnin yöunien jälkeen
Kun kahden panacodin jälkeen tuntuu että maailma liukuu vasemmalta oikealle
Kun kääntää kylkeä ja tuntuu kuin joku kiskoisi polvilumpiota lusikalla paikoiltaan
Kun elämä potkii ihan liikaa päähän
Kun luulee olevansa kunnossa ja erehtyy
Kun kaverin lyhyt soitto venyy kolmen tunnin paskanjauhamiseksi
Kun paskapäät tekee paskoja päätöksiä
Kun huomaa että She's broken
Kun lukkarin saa sittenkin hoidettua kuntoon
Kun tuntuu, että matto vedetään kaiken sen alta, minkä luuli olevan totta
Kun herää humalanhuuruisen illan jälkeen sen tietyn vierestä
Kun asiat ei mene niinkuin niiden kuvittelisi menevän
Kun on rakastunut
Kun on edes ihastunut
Kun pelkää että haave teatterikoulusta jää haaveeksi
Kun huomaa syöneensä kahtakymmentäyhtä eri lääkettä puolentoista vuoden sisään
Ja kahtakymmentä niistä turhaan
Kun väärä ihminen ihastuu
Kun tekisi mieli vaan repiä kaikki palasiksi ja hypätä kaivoon
Kun haluaisi vain itkeä kun ei pysty muuhunkaan
Kun ajattelee jotain mitä ei koskaan ikinä pitäisi
Kun arvet ei vaan häviä
Kun itse ei häpeä, mutta muut olettavat sun häpeävän
Kun eilen lakattujen kynsien pinta repeilee
Mä tiedän. Se tuntuu
Pahalta.
Oksettavalta.
Ihanalta.
Epäuskottavalta.
Rakkaudelta.
Oudolta.
Kamalalta.
Vittumaiselta.
Masentavalta.
Onnelliselta.
Kauniilta.
Parhaalta.
Se tuntuu minulta. "
Tätä mieltä olin 16.09.2011
lauantai 12. marraskuuta 2011
stop this train
Minä pääsen ihan ihka oikealle ratsastustunnille huomenna! Enkä ihan minkä tahansa hepon selkään, vaan tittididii
Dantoksen!
Ainakin näin olisi tarkoitus, ellei mitään viime hetken muutoksia tule. Aiheena tunnilla on puomit, jatkokurssin irtotunti siis on kyseessä. Olen hyperinnoissani, koska minä ehkä saan ruveta ihan säännöllisesti käymään ratsastamassa. Me very happy.
On minulla jotain asiaakin, mikä minua vituttaa suuresti juuri nyt.
Nimittäin "ystäväni" Sierra.
KKAGKSPGÄASKOGPASKO En kestä, siis en todellakaan KESTÄ näitä "masentuneita" ihmisiä enää yhtään enempää. Minun koulustani löytyy aivan tarpeeksi näitä kituvia taiteilijasieluja jotka ovat niin psyykkisesti hajalla että huh, kun se serkun siskon aviomiehen kissa meni ja petti avovaimoaan.
Minua loukkaa, kun minulle tullaan laukomaan tuollaista mukamasennusta. Loukkaa varsinkin ihmiseltä, joka tietää vaikeuteni ja kuinka pitkälle niiden juuret vievät, ja mitä kaikkea on ollut ja tapahtunut. En minä tässä yritä itseäni millekään jalustalle nostaa tai mitään sääliä haeskella, mutta ihmetyttää vain että miten ihmiset kehtaavat. Toki kaikilla on oma sietokyky ja kaikilla se raja on eri kohdalla, mutta feikki on aina feikkiä.
En vieläkään ymmärrä enkä varmasti tulekaan ymmärtämään, että missä vaiheessa Sierrasta tuli kusipää. Missä vaiheessa minusta tuli sille vain kävelevä pillu. Mistä lähtien minulla ei ole ollut lähes mitään arvoa sen silmissä?
Ps. Preeria-ongelmaa. Humalassa se oli tulossa viereen nukkumaan, viikkoon se ei ole vastannut mihinkään viestiin. Kaipa minä olen sillekin vain ilmaa.
Dantoksen!
Ainakin näin olisi tarkoitus, ellei mitään viime hetken muutoksia tule. Aiheena tunnilla on puomit, jatkokurssin irtotunti siis on kyseessä. Olen hyperinnoissani, koska minä ehkä saan ruveta ihan säännöllisesti käymään ratsastamassa. Me very happy.
On minulla jotain asiaakin, mikä minua vituttaa suuresti juuri nyt.
Kyselin että mitä hittoa se tekee perjantai-iltana koneella. Kertoi että elämä on tyhjää ja mikään ei kiinnosta ja se oli tehnyt netissä masennustestejä ja todennut olevansa masentunut. Tässä kohtaa jo nousi pienet vihat päälle, ja konsultoin yhteistä kaveria, joka sanoi että kyseessä ei ole mitään sen vakavampaa kuin että pillua ei ole irronnut ja autokaan ei toimi ihan niinkun junan vessa. Jos asia tosiaan on näin, niin miten Sierra kehtaa, miten vitussa, minulle valittaa että hän haluaa lopettaa koulut ja luokanvalvojakin vittuilee käskemällä menemään lääkäriin ja itku ja parku.
Sierrakin oli joskus vielä minun hyvä ystäväni. Seurusteltiinkin, tosin se nyt oli ihan naurettavaa pelleilyä kun taaksepäin katselee. Pelkkää väliaikahuvia minä sille olin, vaikken sitä silloin tajunnutkaan. Minä olin vain pelkkä tyhmä, syvästi ihastunut ja haavoittuva tyttö. Minä luulin että kaikki on täydellistä. Se mies osaa olla todella sika halutessaan. Joskus me vielä pystyttiin juttelemaan kaikesta, ja se oli minun tukena kun äitin kanssa juteltiin isille ja kaikkea. Sille minä soitin kun isi raivostui ja uhkasi lyödä. Sille minä vuodatin ja kerroin ja se kuunteli. Nykyään olen sille pelkkä kävelevä pillu. Ei siinä mitään, yhdessä vaiheessa oltiinkin ihan vaan panokavereita, mutta jos ystävyyden ehto on seksi, niin minun puolestani saa koko tyyppi painua ihan minne tahtoo "masennuksensa" kanssa.
Minä sanoin sille, että mene lääkäriin, mutta se valittaa kuinka ei jaksa edes tietokoneohjelmaa avata. Kuinka kaikki on niin rankkaa ja huh. Minusta tuntuu että se vain esittää, vaikka ei senkään elämä helppoa ole ollut. Isä alkoholisti, ja sen porukat erosi ihan äskettäin. Mutta kun on vaan semmonen tunne että tää nyt ei ole ihan aitoa tavaraa.
Minua loukkaa, kun minulle tullaan laukomaan tuollaista mukamasennusta. Loukkaa varsinkin ihmiseltä, joka tietää vaikeuteni ja kuinka pitkälle niiden juuret vievät, ja mitä kaikkea on ollut ja tapahtunut. En minä tässä yritä itseäni millekään jalustalle nostaa tai mitään sääliä haeskella, mutta ihmetyttää vain että miten ihmiset kehtaavat. Toki kaikilla on oma sietokyky ja kaikilla se raja on eri kohdalla, mutta feikki on aina feikkiä.
En vieläkään ymmärrä enkä varmasti tulekaan ymmärtämään, että missä vaiheessa Sierrasta tuli kusipää. Missä vaiheessa minusta tuli sille vain kävelevä pillu. Mistä lähtien minulla ei ole ollut lähes mitään arvoa sen silmissä?
Kyllä minä ilman sitä pystyn elämään, helposti. Mietin vain että miksi se on nykyään kusipää.
Äiti osti minulle jotain magnesiumsuihketta hartioihin, saa kuulemma nukahtamaan ja rentouttaa lihaksiakin! Kuulostaa vähän turhan hyvältä ollakseen totta, mutta kaipa sitä aina kokeilla voi.
Ps. Preeria-ongelmaa. Humalassa se oli tulossa viereen nukkumaan, viikkoon se ei ole vastannut mihinkään viestiin. Kaipa minä olen sillekin vain ilmaa.
perjantai 11. marraskuuta 2011
her eyes
Minä en tänäänkään mennyt kouluun. Se näyttämötyön opettaja varmaan kuristaa minut, mutta en minä päänsäryilleni mitään voi ja minua harmittaa itseänikin suunnattomasti etten pääse näyttämötyön tunneille, se kun on melkein ainoa asia mikä tässä maailmassa jaksaa minua enää kiinnostaa. Se ja hevoset.
Taas tänään päädyin tallille, siinä seitsemän aikoihin. Kuuntelijapoikakin uskaltautui mukaan! Ensin se vähän säikkyi mutta vähän ennen lähtöä bussille se rapsutti vähän Sinin turpaa. Ratsastuksenopettaja sanoi ettei minun ehkä kannata aloittaa alkeiskurssia, kerta osaan nousta hevosen selkään ja hallitsen käynnit, kevennykset ravissa ja laukat sun muut. Sen mielestä minun kannattaisi aloittaa mielummin jatkokurssilta, tai ainakin kokeilla että onko se sopivantasoinen ryhmä minulle. Tilaa vissiin olisi jo lauantaina, ja innoissanihan minä siitä olen, koska sittenpähän olisi ainakin jotain, mistä pitää kiinni. Sellaisia juttuja kun ei pitkään aikaan ole ollut, kun polvi temppuilee luultavasti alkukevääseen asti eikä tässä elämässä oikein mitään kivaa pitkään aikaan ole tapahtunutkaan, tuota heppailua lukuunottamatta.
Minä olen jotenkin lähentynyt sen Dantos-hevosen kanssa. Olo on enempi kotoinen sen karsinassa kuin mitä omassa kotonani. En tiedä mikä tässä nyt on vialla, mutta aina kun tulen kotiin minulle tulee ihan kamalan tuskaisa olo. Ahdistaa syöminen, ihmisten seura, kaikki. En minä tiedä mistä se johtuu, voiko minulla muka vieläkin olla niin vahvoja ja edelleen elämääni paljolti vaikuttavia traumoja siitä isin juomisperseilystä?
Eihän se ole edes kotona koko loppuviikkoon.
Mieleni tekisi taas pelleillä tabuillani ja terällä, mutta en sitten tiedä. En ihmettelisi vaikka saisin taas paniikkikohtauksen, niitä on jostain syystä tullut taas tiheämmin ja tiheämmin. Minua vituttaa olla näin huonossa kunnossa, mutta en voi mitään. Helpoin tie on vissiin syyttää itseään, ompahan joku konkreettinen kohde tälle kaikelle vihalle. Ei se välttämättä kaikista fiksuinta ole, mutta nyt ollaan kuitenkin niin pohjalla että onko sillä enää vitunkaan väliä?
En tajua tätä yhtään, aikaisemmin illalla olin vielä onnesta soikeana tallilla, mutta nyt tekisi mieli hypätä kaksitoistakerroksisen talon katolta. Ärsyttävää tämä jatkuva mielialaseilaus ääripäästä ääripäähän. Oon miettinyt, vaikka lääkkeistä en niin välitäkään, että hankkisin jotain rauhoittavia, ihan näitä iltoja ajatellen. Käyn niin ylikierroksilla iltaisin ja ajattelen ihan liikaa asioita ja stressaan vielä sitäkin enemmän ja lopputulos on verta, itkua ja ylilyöntiä.
Kun minä en jaksa. Tahtoisin kovasti, mutta kroppa ja mielialat huutaa kilpaa että ei.
Mitä vittua minä teen?
Taas tänään päädyin tallille, siinä seitsemän aikoihin. Kuuntelijapoikakin uskaltautui mukaan! Ensin se vähän säikkyi mutta vähän ennen lähtöä bussille se rapsutti vähän Sinin turpaa. Ratsastuksenopettaja sanoi ettei minun ehkä kannata aloittaa alkeiskurssia, kerta osaan nousta hevosen selkään ja hallitsen käynnit, kevennykset ravissa ja laukat sun muut. Sen mielestä minun kannattaisi aloittaa mielummin jatkokurssilta, tai ainakin kokeilla että onko se sopivantasoinen ryhmä minulle. Tilaa vissiin olisi jo lauantaina, ja innoissanihan minä siitä olen, koska sittenpähän olisi ainakin jotain, mistä pitää kiinni. Sellaisia juttuja kun ei pitkään aikaan ole ollut, kun polvi temppuilee luultavasti alkukevääseen asti eikä tässä elämässä oikein mitään kivaa pitkään aikaan ole tapahtunutkaan, tuota heppailua lukuunottamatta.
Minä olen jotenkin lähentynyt sen Dantos-hevosen kanssa. Olo on enempi kotoinen sen karsinassa kuin mitä omassa kotonani. En tiedä mikä tässä nyt on vialla, mutta aina kun tulen kotiin minulle tulee ihan kamalan tuskaisa olo. Ahdistaa syöminen, ihmisten seura, kaikki. En minä tiedä mistä se johtuu, voiko minulla muka vieläkin olla niin vahvoja ja edelleen elämääni paljolti vaikuttavia traumoja siitä isin juomisperseilystä?
Eihän se ole edes kotona koko loppuviikkoon.
Mieleni tekisi taas pelleillä tabuillani ja terällä, mutta en sitten tiedä. En ihmettelisi vaikka saisin taas paniikkikohtauksen, niitä on jostain syystä tullut taas tiheämmin ja tiheämmin. Minua vituttaa olla näin huonossa kunnossa, mutta en voi mitään. Helpoin tie on vissiin syyttää itseään, ompahan joku konkreettinen kohde tälle kaikelle vihalle. Ei se välttämättä kaikista fiksuinta ole, mutta nyt ollaan kuitenkin niin pohjalla että onko sillä enää vitunkaan väliä?
En tajua tätä yhtään, aikaisemmin illalla olin vielä onnesta soikeana tallilla, mutta nyt tekisi mieli hypätä kaksitoistakerroksisen talon katolta. Ärsyttävää tämä jatkuva mielialaseilaus ääripäästä ääripäähän. Oon miettinyt, vaikka lääkkeistä en niin välitäkään, että hankkisin jotain rauhoittavia, ihan näitä iltoja ajatellen. Käyn niin ylikierroksilla iltaisin ja ajattelen ihan liikaa asioita ja stressaan vielä sitäkin enemmän ja lopputulos on verta, itkua ja ylilyöntiä.
Kun minä en jaksa. Tahtoisin kovasti, mutta kroppa ja mielialat huutaa kilpaa että ei.
Mitä vittua minä teen?
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
viimeyön romahdus
Yöllä romahdin. Romahdin aivan täysin. Uusi jakso oli alkamassa, paineet kasautui ja kaikki jotenkin vain räjähti käsiin.
Vetelin kaksin käsin tabuja naamaan
Yhteensä jonkun 10-15
Viilsin pahemmin kuin koskaan aiemmin
Hakkasin
Itkin
Mieleni teki syödä vielä muutama tabu lisää mutta ei
Olin totaalisen sekaisin. Kourallinen lääkkeitä jo itsessään tekee olon ihan mössöksi. Siihen täyspainoinen paniikkikohtaus yhdistettynä sai olon tuntumaan siltä että maailmanloppu tulee ja olen ainoa joka jää vammautuneena henkiin, ja kuolen tuskaisen hitaasti yksin. Aamulla oli järkyttävä päänsärky ja se jatkuu vieläkin, mutta raahauduin silti kirpparille ja tallille, ja Dantos oli ihan hassu kun mulla oli sille porkkanaa. Vauhkosi oikein kunnolla mutta ei ihmekään, oli juuri tullut valmennuksesta.
Nyt ei ole niin maailmanlopun fiilis kuin eilen illalla, ehkä se johtuu siitä että tavallaan päästän paineet ulos paniikkikohtauksen muodossa (tai kroppani päästää) ja sitten on taas tilaa kerätä lisää ahdistusta, vihaa ja kaikkea muuta sellaista pikkukivaa.
Nuo päivä sejatämä-jutut on jääneet vähän taka-alalle, teen niistä vaikka erillisen postauksen lopuista joskus jos jaksan, otan niistäkin kamalasti ressiä. Olen niin paska stressin kanssa, sitä on liikaa ja liian usein mutten pysty kontrolloimaan sitä.
Nyt tupakka ja pari viiltoa ennen nukkumaanmenoa.
Vetelin kaksin käsin tabuja naamaan
Yhteensä jonkun 10-15
Viilsin pahemmin kuin koskaan aiemmin
Hakkasin
Itkin
Mieleni teki syödä vielä muutama tabu lisää mutta ei
Olin totaalisen sekaisin. Kourallinen lääkkeitä jo itsessään tekee olon ihan mössöksi. Siihen täyspainoinen paniikkikohtaus yhdistettynä sai olon tuntumaan siltä että maailmanloppu tulee ja olen ainoa joka jää vammautuneena henkiin, ja kuolen tuskaisen hitaasti yksin. Aamulla oli järkyttävä päänsärky ja se jatkuu vieläkin, mutta raahauduin silti kirpparille ja tallille, ja Dantos oli ihan hassu kun mulla oli sille porkkanaa. Vauhkosi oikein kunnolla mutta ei ihmekään, oli juuri tullut valmennuksesta.
Nyt ei ole niin maailmanlopun fiilis kuin eilen illalla, ehkä se johtuu siitä että tavallaan päästän paineet ulos paniikkikohtauksen muodossa (tai kroppani päästää) ja sitten on taas tilaa kerätä lisää ahdistusta, vihaa ja kaikkea muuta sellaista pikkukivaa.
Nuo päivä sejatämä-jutut on jääneet vähän taka-alalle, teen niistä vaikka erillisen postauksen lopuista joskus jos jaksan, otan niistäkin kamalasti ressiä. Olen niin paska stressin kanssa, sitä on liikaa ja liian usein mutten pysty kontrolloimaan sitä.
Nyt tupakka ja pari viiltoa ennen nukkumaanmenoa.
viiltojälkiä sun sielussa
Esitys meni hyvin. Minä rakastan näyttelemistä.
Eilen ei olisi pitänyt syödä, mutta söin silti ihan liikaa kaikkiea paskaa. Lihon. Minusta tulee ällöttävämpi kuin mitä jo nyt olen. Söin koulussa, ja tuloksena melkein oksensin ja pyörryin. Englannintunnilla tuli kamala ahdistus ja teki mieli jotain terävää mutta en löytänyt mitään joten iskin kynnet ihoon, ja voi kuinka ihanalta se tuntui. Helpotti ihan helvetisti, se viiltävä kipu.
Koko tämä päivä on ollut yhtä päänsärkyä, vieläkin jomottaa mutta pystyn jo toimimaan. Lähden käymään kirpputorilla ja sen jälkeen tallilla. Minulla on ikävä Dantosta ja hevosia ylipäätään, ne tekevät minut onnelliseksi.
Ps. eilen ensimmäistä kertaa heräsi ajatus itseni tästä maailmasta poistamisesta.
Eilen ei olisi pitänyt syödä, mutta söin silti ihan liikaa kaikkiea paskaa. Lihon. Minusta tulee ällöttävämpi kuin mitä jo nyt olen. Söin koulussa, ja tuloksena melkein oksensin ja pyörryin. Englannintunnilla tuli kamala ahdistus ja teki mieli jotain terävää mutta en löytänyt mitään joten iskin kynnet ihoon, ja voi kuinka ihanalta se tuntui. Helpotti ihan helvetisti, se viiltävä kipu.
Minusta tuntuu etten enää jaksa. Minä pelkään että pian olen se seinähullu joka makaa päivät sängyssä, ei syö ei puhu. Sain viimeyönä paniikkikohtauksen ja veri roiskui. Tungin kurkusta alas lääkkeitä kaksin käsin ja sekavuustila oli hurja. Laitoin Kuuntelijapojalle viestiä, ja nyt se taas soitteli päivällä että olenko elossa. Se on niin ihana kun se välittää, tästä maailmasta kun ei toista vastaavaa tahdo löytyä.
Koko tämä päivä on ollut yhtä päänsärkyä, vieläkin jomottaa mutta pystyn jo toimimaan. Lähden käymään kirpputorilla ja sen jälkeen tallilla. Minulla on ikävä Dantosta ja hevosia ylipäätään, ne tekevät minut onnelliseksi.
Ps. eilen ensimmäistä kertaa heräsi ajatus itseni tästä maailmasta poistamisesta.
tiistai 8. marraskuuta 2011
Halusin vain sanoa
Pakko kertoa johonkin. Minun tekisi mieli itkeä, huutaa, viiltää, hakata ja luhistua samaan aikaan. Minulla on kamala olo. Oon syönyt liikaa ja oksettaa. Minä en jaksa EN JAKSA.
Esitys olisi illalla, minä rakastan esiintymistä mutta nyt tekisi vain mieli kuolla. Kuolla pois. Minulla on niin kamala olo. Tunnen olevani arvoton paska ihrapallero joka ei kestä pienintäkään stressiä eikä ansaitse hyvää oloa koska on itse kussut asiansa, vittu että vihaan itseäni.
Vittu, että vihaankin maailmaa.
Esitys olisi illalla, minä rakastan esiintymistä mutta nyt tekisi vain mieli kuolla. Kuolla pois. Minulla on niin kamala olo. Tunnen olevani arvoton paska ihrapallero joka ei kestä pienintäkään stressiä eikä ansaitse hyvää oloa koska on itse kussut asiansa, vittu että vihaan itseäni.
Vittu, että vihaankin maailmaa.
lauantai 5. marraskuuta 2011
minä en ole heppatyttö
En päässytkään Dantoksella, vaan menin leppoisalla Sampalla, joka oli vähän turhankin leppoisa, kerta olen ihan aloittelija ja se otus tarvitsisi varmat ja napakat otteet. Mutta hyvin se meni, olin kuulemma hyvä ja näki että olin aiemminkin hepanselässä istunut! Tammikuussa alkeiskurssille jos sellainen järjestyy, ja toivottavasti tuollalailla spesiaalisti vielä Dantoksen selkään ennen sitä.
Nyt fiilikset on taas ihan alamaissa. Päivällä olin vielä yhtä hymyä tuon heppailun takia, mutta nyt on kunnon maailmanloppuolo. Kun mikään ei suju.
Perkele.
Perkele.
the only exeption
Aamulla päänsärkyhelvetti, sinne meni englannin koe. Se asia on vielä korjattavissa, mutta terveystiedosta en ole lainkaan yhtä varma. Ehkä minä en saakkaan kirjoitetuksi mitään keväällä, ja olen vain onneton luuseri joka ei kumminkaan koskaan valmistu. Alan pikkuhiljaa alistua kohtalooni, että kaikki on minun syytäni ja etten ansaitse mitään kivaa tai hyvää. Aina ennen yritin ajatella realistisesti, olla uhri. Ei ollut minun vikani että sattuu ja että on paha olla. Viha on paljon helpompi kohdistaa itseensä, kuin ei mihinkään.
Etten hakenut apua aikaisemmin. Etten tajunnut, ettei elämäni ollut sellaista kuin elämän pitäisi olla. Etten ole puhunut Preerialle mitään. Etten jatkanut balettiharrastustani.
Päivä 20 - Tässä kuussa
Pitäisi tulla ensimmäinen opintotukeni, ja se raha tulee kertakaikkisen tarpeeseen. En ole liian pitkään aikaan omistanut omaa settiä, joten korkea aika olisi hankkia jostain muutama gramma. Niillä elää jonkin aikaa. Tässä kuussa on myös 11.11.11 11:11, jännittävää, eikö olekin? Olen vähän turhan vainoharhainen erilaisten kellonaikojen sun muiden suhteen, joten tuona hetkenä minun on pakko olla tajuissani.
Mitä minä tässä kitisen, en minä mitään hyvää edes ansaitse. Toivottavasti saan unta pian, en tahtoisi kokea näitä ajatuksia.
Minua väsyttää taas, väsyttää aivan mielettömästi. Nukun neljätoista tuntia vuorokaudessa. Minusta tuntuu, että alan seota täysin. Nykyään viillän jo tottumuksesta. Valvon vaikka väsyttää. Syön lääkkeitä vaikkei tarvitsisi. Poltan hälyttävän vähän tupakkaa. En tiedä mikä minua vaivaa, kun terapeutilla käyntikin osoittautui turhauttavaksi, eikä yhtään terapeuttiseksi. Saatana.
Huomenna (tai oikeammin tänään) pääsen hevosen selkään. Enkä minkä tahansa hevosen, vaan Dantoksen. Siihen hevoseen minä luotan, ja olen varma että homma sujuu hyvin. Dantos on upein hevonen koko tallissa, sanokoot kuka tahansa mitä tahansa. Niin se vain on.
Päivä 18 - Mieleisin syntymäpäiväni
Amerikassa, minun 10-vuotissyntymäpäiväni. Oltiin ystäväni kanssa siellä pari kuukautta, ja kun syntymäpäiväni koitti, olimme vaarini mökillä CloudCroftissa, minä, ystäväni, vaarini ja hänen vaimonsa. Taisi tätipuolenikin olla paikalla, en ole varma. Syötiin superhyvää suklaakakkua. Hengailtiin kylällä, joka oli kuin suoraan jostain lännenelokuvasta. Minulla on ikävä vaaria.
Päivä 19 - Kaduttaa
Etten hakenut apua aikaisemmin. Etten tajunnut, ettei elämäni ollut sellaista kuin elämän pitäisi olla. Etten ole puhunut Preerialle mitään. Etten jatkanut balettiharrastustani.
Päivä 20 - Tässä kuussa
Pitäisi tulla ensimmäinen opintotukeni, ja se raha tulee kertakaikkisen tarpeeseen. En ole liian pitkään aikaan omistanut omaa settiä, joten korkea aika olisi hankkia jostain muutama gramma. Niillä elää jonkin aikaa. Tässä kuussa on myös 11.11.11 11:11, jännittävää, eikö olekin? Olen vähän turhan vainoharhainen erilaisten kellonaikojen sun muiden suhteen, joten tuona hetkenä minun on pakko olla tajuissani.
Minä en osaa enää kirjoittaa. Tunnen olevani tukossa. Ajattelin että tänään olisin taas nähnyt Preeriaa ja muita, mutta kukaan ei soittanut. Ei kaivannut. Sierrakin varmasti eronnut säälittävästä tyttöystävästään, kovasti pyyteli minua eilen "katsomaan elokuvaa". Kyllä minä tiedän mitä se haluaa. Ei kukaan halua ikinä mitään muuta.
Mitä minä tässä kitisen, en minä mitään hyvää edes ansaitse. Toivottavasti saan unta pian, en tahtoisi kokea näitä ajatuksia.
torstai 3. marraskuuta 2011
minustahan ei ole mihinkään
Onnellisuushetki tallilla. Dantos antoi minun tulla sen karsinaan, silittämään sitä. Minä ihan itse osasin handlata tilanteen. Se luottaa minuun.
Minun päässäni tapahtuu kamalia asioita. En anna niiden olla totta, koska en puhu niistä kenellekkään. Ei minulla ole päihdeongelmaa, vaikka jatkuvasti tahtoisin kokeilla uusia ja taas uusia kemikaaleja, lääkkeitä, ties mitä. Tahdon vain olla sekaisin. Humalassa. Paukuissa. Lääkkeissä. Mitä vaan. Kunhan ei tarvitsisi tuntea. Elämäni huippuhetkiä ovat usein sekavuustilat ja niissä koetut asiat. Kaikki on helpompaa kun ei tarvitse tuntea.
Minulla ei ole syömishäiriötä, vaikka melko tarkkaan lasken kalorit mitä syön ja mitä kulutan. Ei ole, vaikka ahdistun jos syön palan suklaata, tai jos päivän kalorinsaanti ylittää tuhannen rajan. Ei kun minä en alistu sellaiselle naurettavuudelle, vaikka kapoisemmat reidet olisivatkin kivemmat ja litteä vatsa vielä kivempi.
Ketä kiinnostaa minkä kokoinen olen, kun en kelpaa muutenkaan?
Tahtoisin vain olla pieni
Vain erittäin marginaalinen osa ystävistäni on kiinnostuneita mitä minulle oikeasti kuuluu. Saan jatkuvasti stressata muiden mielipiteitä.En minä niistä välitä, mutta porukan ulkopuolelle jääminen on aina yhtä kauheaa. Tuntuu etten kelpaa itsenäni. Tuntuu, että kelpaan vain jos hymyilen ja sanon että minulle kuuluu hyvää ja kuuntelen muiden murheet ja jätän omani taka-alalle. Eihän niitä ole edes olemassa. Ei niitä saa olla olemassa, jotta kelpaisin.
Minä olen niin totaalisen sekaisin. Pelkästään jo siksi, että Panacodlääkitykselle ei näy loppua, mutta myös siksi, etten saa puserrettua asioita ulos itsestäni. Minulla ei ole päihdeongelmaa, enkä väärinkäytä lääkkeitäni eikä varsinkaan syömishäiriötä. Minä en viiltele koska se on raukkamaista paskaa. Minulla on vain vähän polvi kipeä ja energiat matalalla. Eihän minulla mitään.
Minun päässäni tapahtuu kamalia asioita. En anna niiden olla totta, koska en puhu niistä kenellekkään. Ei minulla ole päihdeongelmaa, vaikka jatkuvasti tahtoisin kokeilla uusia ja taas uusia kemikaaleja, lääkkeitä, ties mitä. Tahdon vain olla sekaisin. Humalassa. Paukuissa. Lääkkeissä. Mitä vaan. Kunhan ei tarvitsisi tuntea. Elämäni huippuhetkiä ovat usein sekavuustilat ja niissä koetut asiat. Kaikki on helpompaa kun ei tarvitse tuntea.Ketä kiinnostaa minkä kokoinen olen, kun en kelpaa muutenkaan?
Tahtoisin vain olla pieni
huomaamaton
ehkä sitten voin kadota eikä kukaan huomaa.Minä en viiltele tietoisesti, enkä hakkaa. Minulla on paniikkikohtaus, enkä muista jälkikäteen viillelleeni tai hakanneeni. Viillän vähintään kerran viikossa, tarkoituksella ja täysin tietoisesti. Hakkaan joka päivä, koska tuntuu etten ansaitse ja tahdon että kipu keskittyy yhteen kohtaan, mutta ei se ikinä keskity, vaikka kuinka viillän tai hakkaan. Ansaitsen paskaa, ja tunsin melkein hyvää oloa kun isi huusi minulle. Kuinka tunsin itseni paskaksi ihmiseksi josta ei ole mihinkään. Se tuntui oikealta, koska en jaksa enää taistella. Koska minusta tuntuu että maailma on vihdoin ottanut voiton.
Minä en kelpaa. Minä olen arvoton. Minä en ansaitse.
Vain erittäin marginaalinen osa ystävistäni on kiinnostuneita mitä minulle oikeasti kuuluu. Saan jatkuvasti stressata muiden mielipiteitä.
Minä olen niin totaalisen sekaisin. Pelkästään jo siksi, että Panacodlääkitykselle ei näy loppua, mutta myös siksi, etten saa puserrettua asioita ulos itsestäni. Minulla ei ole päihdeongelmaa, enkä väärinkäytä lääkkeitäni eikä varsinkaan syömishäiriötä. Minä en viiltele koska se on raukkamaista paskaa. Minulla on vain vähän polvi kipeä ja energiat matalalla. Eihän minulla mitään.
Enkä saa mitään näistä sanottua terapeutilleni. En kuuntelijapojalle, en äidille, en kenellekään. Kun eihän niitä ole olemassa, ne ovat vain minun mitäänsaamattomassa ja arvottomassa pääkopassani.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
hello hello baby
Minä oon monta päivää miettinyt että laihduttaisin. Ihan vaan siksi, että mielestäni keskivartaloni saisi olla pienempi, ja tahtoisin kapeammat jalat. Sanon aina kaikille että jos joku asia itsessä ärsyttää, tee asialle jotain tai elä asian kanssa. Pitäisiköhän minunkin?Periaatteessa en pystyisi liikkumaan tarpeeksi, polveni takia. Äitini huolehtii syömisistäni niin paljon nykyään, ettei olisi saumoja näännyttääkään itseään. Oksentamisesta en tykkää. En minä myönnä että minulla syömishäiriötä olisi, mutta oksentaminen houkuttaa päivä päivältä enemmän ja kaikki mitä kurkustani alas heitän saa aikaan syyllisyydentunnetta. Huoh.
Päivä 15 - Unelmani
Unelmani on, että parannun psyykkisistä sairauksistani, ja että päänsärkyni saadaan kontrolliin ja ettei polvi enää vaivaisi.
Unelmani on, että vielä joskus näyttelen ammatikseni.
Unelmani on, että vielä joskus, kun olen huipulla, voin nauraa räkäisesti surkealle elämälleni mitä ei enää ole, vaan sen tilalle on tullut uusi, upea elämä.
Elämä vailla sairauksia, vailla kipua.
Elämä täynnä kaikkea ihanaa ja onnellista.
Minä viilsin eilen, ja toissapäivänä. Olen mustelmillakin. En kertonut kuin Kuuntelijapojalle, en edes äidille. Olen surkea ja heikko ihminen. En ansaitse mitään. Olen miettinyt itseni tappamistakin viimeaikoina. Minulla menee vain niin huonosti, seuraava terapiakin vasta perjantaina, kahden viikon tauon jälkeen. Enkä minä sille tädille kaikkea voi sanoa, se on kaikki liian pahaa itsellekin käsiteltäväksi.
Päivä 16 - Eka suudelmani
Päivä 17 - Mieleisin muistoni
Aagh, miten voisin valita vain yhden? No hyvä muisto voisi olla ainakin joku Preerian vieressä nukuttu yö, tai omaan kämppään muuttaminen. Niitä muistoja on niin paljon. Ehkä sanonkin että kesä Amerikassa. Joo. Se.
Lauantaina hevosenselkään. Pian kirpparille, ja ehkä myös tallille. Minulla on ikävä Dantosta.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
euforia
Eilisen keikka meni mahtavasti, vaikka omasta mielestäni vedinkin aika huonosti. Epävireisesti lähinnä, ja koska olin niin lääkkeissä en tajunnut yhtään mitä ympärillä tapahtui. Kuuntelijapoika sanoi että olin ihan loistava, ja se vaan halasi kovasti ja moitti kun sanoin että muut ovat paljon minua parempia. Muttakun ne ovat. Oikeesti.
Keikan jälkeen polvi oli aivan totaalihajalla, neljän panacodin ja parin tunnin 10cm koroillahortoilun jälkeen. Siitä olikin siis täysin sopivaa lähteä Tanelille polttelemaan muutaman kivan tyypin kanssa. Ennen tätä olin maistellut jo viskiä ja olutta. Tanelilla naurettiin ihan totaalityhmille jutuille, mutta minulla oli pitkästä aikaa oikeasti aivan mielettömän hauskaa! Preeriakin soitti, ja tuli sinne samalla kun muu kööri lähti. Oltiin siis kolmistaan.
Tästäkin luonnollinen jatkumo oli käydä hakemassa Preerialta olutta ja viinaa, ja painua Tanelille polttelemaan jämiä ja ryyppäämään. Taneli pelasi jotain roolipeliä ja minä lojuin Preerian kanssa sohvalla. Ensin se otti kädestä kiinni. Sitten se hymyili. Lopulta nukuin sen kainalossa, mutta en voinut jäädä koko yöksi. Aamulla laitoin sille viestiä, ja se vastasi vaan ihan lyhyesti.
En voinut nukkua siellä, koska äiti ei ollut kotona. Olin sanonut isille että tulen kotiin yöksi, joten minua pelotti mikä sen reaktio olisi jos en tulisikaan, vielä kun äitikään ei ole kotona rauhoittelemassa. Toivottavasti Preeria tajusi etten olisi halunnut lähteä.
Preeria kertoi juttua sen töistä. Se sanoi että se seurustelee, mutta on riitaantunut sen tytön kanssa.
Vittu minä en tiedä enää yhtään mistään mitään enkä jaksa enää ruveta miettimään. Minulla on kamala olo, tekisi mieli viiltää mutta en viitsi. Minulla on paha olo ja pelkoja, mutta kukaan ei tunnu ottavan minua todesta. Pelkään ettei Preeriasta tule mitään. Että olen sille vain joku kakkosvaihtoehto. Joku sillointällöin-ajanviete.
Äiti tuli kotiin, ja toi minulle tumput, villasukat ja tupakkaa. Mun äiti on niin ihana ja siksi onkin niin kauheaa kertoilla sille kuinka minusta tuntuu pahalta ja kuinka taas viilsin ja...
Se ei tiedä että itken melkein joka päivä.
Se ei tiedä että viillän tahallani.
Se ei tiedä että hakkaan.
Se ei tiedä että tahtoisin laihduttaa.
Kun en minä sille osaa kertoa. Vaikeeta se on muillekkaan kun ei kuunnella. Mutta en halua satuttaa äitiä yhtään enempää, siksi en kerro.
Päivä 12 - Käsilaukussani
Minulla niitä on kyllä aika monta, mutta yleisesti ottaen mukanani on aina puhelin, lompakko, iPod, tupakat ja sytkäri. Satunnaisesti siellä vilahtaa myös avaimet, koulukirjoja, vihkoja, kyniä.. yleistä koulutavaraa.
Päivä 13 - Tällä viikolla
Elämä on ollut aikamoista vuoristorataa. Koulua, kurssien kaatumista, näytelmäreeniä, musareeniä, keikka, humalaa, Preeriaa, Kuuntelijapoikaa, ajelua, ganjaa, paljonpa sitä mahtuukin yhteen viikkoon! Myöskin totaalihermonmenetystä Teatterityttöön, minä en sitä kestä, en jaksa en siedä! Kun se puhuu vaan itsestään, ja kuinka sillä on niin vaikeeta ja kaikki on niin kamalaa ja kun ressaa ja jkogpajgoajga en kestä!
Päivä 14 - Mitä minulla on päällä tänään?
Noh, yövaatteilla mennään. Heräsin kylläkin yöhousut jalassa mutta olin jättänyt myös hameen ylleni.
Minä en jaksa ja minä en halua, haluaisin puhua jollekkin mutta en uskalla.
En tahdo häiritä.
Keikan jälkeen polvi oli aivan totaalihajalla, neljän panacodin ja parin tunnin 10cm koroillahortoilun jälkeen. Siitä olikin siis täysin sopivaa lähteä Tanelille polttelemaan muutaman kivan tyypin kanssa. Ennen tätä olin maistellut jo viskiä ja olutta. Tanelilla naurettiin ihan totaalityhmille jutuille, mutta minulla oli pitkästä aikaa oikeasti aivan mielettömän hauskaa! Preeriakin soitti, ja tuli sinne samalla kun muu kööri lähti. Oltiin siis kolmistaan.
Tästäkin luonnollinen jatkumo oli käydä hakemassa Preerialta olutta ja viinaa, ja painua Tanelille polttelemaan jämiä ja ryyppäämään. Taneli pelasi jotain roolipeliä ja minä lojuin Preerian kanssa sohvalla. Ensin se otti kädestä kiinni. Sitten se hymyili. Lopulta nukuin sen kainalossa, mutta en voinut jäädä koko yöksi. Aamulla laitoin sille viestiä, ja se vastasi vaan ihan lyhyesti.
En voinut nukkua siellä, koska äiti ei ollut kotona. Olin sanonut isille että tulen kotiin yöksi, joten minua pelotti mikä sen reaktio olisi jos en tulisikaan, vielä kun äitikään ei ole kotona rauhoittelemassa. Toivottavasti Preeria tajusi etten olisi halunnut lähteä.
Preeria kertoi juttua sen töistä. Se sanoi että se seurustelee, mutta on riitaantunut sen tytön kanssa.
Vittu minä en tiedä enää yhtään mistään mitään enkä jaksa enää ruveta miettimään. Minulla on kamala olo, tekisi mieli viiltää mutta en viitsi. Minulla on paha olo ja pelkoja, mutta kukaan ei tunnu ottavan minua todesta. Pelkään ettei Preeriasta tule mitään. Että olen sille vain joku kakkosvaihtoehto. Joku sillointällöin-ajanviete.
Äiti tuli kotiin, ja toi minulle tumput, villasukat ja tupakkaa. Mun äiti on niin ihana ja siksi onkin niin kauheaa kertoilla sille kuinka minusta tuntuu pahalta ja kuinka taas viilsin ja...
Se ei tiedä että itken melkein joka päivä.
Se ei tiedä että viillän tahallani.
Se ei tiedä että hakkaan.
Se ei tiedä että tahtoisin laihduttaa.
Kun en minä sille osaa kertoa. Vaikeeta se on muillekkaan kun ei kuunnella. Mutta en halua satuttaa äitiä yhtään enempää, siksi en kerro.
Päivä 12 - Käsilaukussani
Minulla niitä on kyllä aika monta, mutta yleisesti ottaen mukanani on aina puhelin, lompakko, iPod, tupakat ja sytkäri. Satunnaisesti siellä vilahtaa myös avaimet, koulukirjoja, vihkoja, kyniä.. yleistä koulutavaraa.
Päivä 13 - Tällä viikolla
Elämä on ollut aikamoista vuoristorataa. Koulua, kurssien kaatumista, näytelmäreeniä, musareeniä, keikka, humalaa, Preeriaa, Kuuntelijapoikaa, ajelua, ganjaa, paljonpa sitä mahtuukin yhteen viikkoon! Myöskin totaalihermonmenetystä Teatterityttöön, minä en sitä kestä, en jaksa en siedä! Kun se puhuu vaan itsestään, ja kuinka sillä on niin vaikeeta ja kaikki on niin kamalaa ja kun ressaa ja jkogpajgoajga en kestä!
Päivä 14 - Mitä minulla on päällä tänään?
Noh, yövaatteilla mennään. Heräsin kylläkin yöhousut jalassa mutta olin jättänyt myös hameen ylleni.
Minä en jaksa ja minä en halua, haluaisin puhua jollekkin mutta en uskalla.
En tahdo häiritä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)