Että osaankin olla tyhmä. Tyhmä idioottipaska. Minä menin ja vehtasin Surrealistin kanssa, eikä oltu edes kummoisessakaan humalassa, aamulla ei oltu yhtään. Pahinta on se, että Surrealisti on Preerian hyvä ystävä, ja nyt Preeria kai luulee että minulla on jotain intressejä Surrealistia kohtaan. Ei ei ei EI taas minä sotkin asiani, enkö minä mitään osaa tehdä oikein?
Olin myös täysi idiootti silloin, kun päätin muuttaa takaisin vanhempieni luokse. Olisi se pitänyt arvata etten kykene enää asumaan täällä enkä varsinkaan iskän kanssa. Se ei ehkä enää juo, mutta tunkee elämääni ja kiukkuaa kun en saa yöllä täysin äänettömästi haettua jääkaapista omenaa. Minä en kykene asumaan täällä, en pysty. En halua. Ei minulla silti vaihtoehtoja ole, sovittiin äidin kanssa silloin kun takaisin tänne muutin että poismuutto onnistuu seuraavan kerran kun itse itseni kykenen elättämään. Eli aivan liian pitkän ajan kuluttua. Perkele, että suututtaa oma typeryyteni. Olisi pitänyt ajatella pidemmän päälle.
Päänsärkymaraton näyttäisi olevan erätauolla, ainakin toistaiseksi. Heti uuden lääkityksen aloitettuani, yöuneni katosivat, elämänrytmi meni sekaisin ja päänsäryt senkun yltyivät. Hyviä nappeja joo, eikö tässä nyt muka sitten ollutkaan mitään tehtävissä? Kaatuuko koulunkäyntini nyt sitten tähän? Vietänkö suurimman osan loppuelämästäni vuoteen omana, pääsäryistä tuskissani kieriskellen? Nukkumatta, kuitenkaan jaksamatta mitään. Tätä nykyä on saavutus jos pääsen edes tupakalle.
Huomenna olisi taas koulua. En jaksaisi enkä viitsisi. Herätykseen aikaa neljä tuntia 56 minuuttia.
Väsyttää [x]
Nukuttaa [ ]
En siis saa nukutuksi ellen mätä lääkkeitä, minkä voimin nukun aivan liian pitkään. Jos kuitenkin valvon, olen aivan kuollut koulussa. Vitun perkeleen saatana etten sanoisi.
Olen todella huono tekemään päätöksiä. Niinkin pienten asioiden, kuin vaikkapa sukkien valitseminen voi yltyä paniikkikohtaukseksi. En vain osaa päättää. Aikakin alkaa käymään vähiin ja joku päätös on tehtävä. Kaikki vaihtoehdot ovat yhtä huonoja. Elämä loppuu siihen paikkaan ja voilá, paniikki. Minä todella vihaan elämää, sen kaikessa vittumaisuudessaan.
Eihän minulta sinällään mitään puutu, ja päällepäin elämäni näyttää oikeinkin kivalta. Opiskelen kivassa ja arvostetussa lukiossa, harrastan ratsastusta, minulla on ystäviä ja kuulemma jotain musiikillista taituruuttakin (se on kovin suhteellista) ja vanhempanikin ovat vielä yhdessä.
Kaikesta huolimatta elämä tuntuu liian raskaalta. Vituttaa oma aikaansaamattomuuteni, kuinka itse olen saanut asiat sekaisin. Minun pitäisi iloita opiskelupaikastani, mutta oikeasti minä kiroan itsekseni että mitenköhän sieltä valmistuisin ja kuinkahan jaksan taas huomenna. Minun pitäisi olla onnellinen harrastuksestani ja olenkin, se on niitä ainoita asioita jotka saa minut onnelliseksi, edes hetkeksi. Vituttaa kuitenkin että olen paska ratsastaja. Joojoo tiedän, en ole käynyt kuin muutamalla tunnilla joten ei kukaan odotakaan mitään suurenmoista taituruutta.
Minä odotan, koska vaadin itseltäni aina liikaa. Tahtoisin olla paras, vaan en sitä ole missään. Epäonnistumisessa ehkä?
Minun pitäisi tätä asumisasiaa keskustella äitin kanssa. Yrittää tulla johonkin hyvään lopputulokseen. Yleensä ollaan asioissa tultukin, äitin kanssa on helppo jutella, mutta miten minä sille tämän asian kertoisin?
"Äiti, en pysty enkä halua enää asua täällä, vaikka aluksi luulinkin toisin."
Jos täällä asuisi vain äiti ja siskoni, asiat olisivat aivan toisin. Toki silloinkin itsenäisempi elämä houkuttaisi, mutta täällä asuminen ei olisi näin vaikeaa. Kyllä minä tiedän etten minä yksin enää saa muuttaa pitkään aikaan, mutta kai se jollain tasolla helpottaa sanoa se äitille ääneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti