hello hello

Olen ollut tästä kirjoittamistouhusta hieman tauolla. En ole kyennyt kirjoittamaan mitään, olen ollut itseni kanssa niin tuuliajolla eikä kiinnosta kirjoittaa siitä kuinka en tänäänkään päässyt kouluun koska pääni oli kipeä. En minä víeläkään tiedä mistään mitään, mutta aina voi yrittää.

En oikein osaa määritellä mikä minulla on, jotain burnoutin, asioiden oikean laidan tajuamisen ja yleisen vittuamisen väliltä. Tajusin, että isi aiheuttaa edelleen pahaa oloa, enkä oikein pystykään asumaan sen kanssa saman katon alla. Vaikeaa se oli äitille sanoa taas uudestaan etten pystykään asumaan täällä. Sanoa, että ahdistaa ja etten jaksa. Äiti itki ja minä itkin myös.

Äiti oli kysynyt iskältä, miksi se puhuu minulle niin rumasti, ja se oli vastannut että siksi, koska minäkin olen aina huonolla päällä. Isi siis oikeuttaa ilkeilynsä minun masennuksellani. Terapeutin kanssa juteltiin iskästä ja kerroin kuinka olen taas pettynyt siihen ja kuinka en jaksa enää yrittää uskoa että pystyn olemaan sen kanssa hyvissä väleissä. Terapeutti kysyi, että onko tämä poismuuttoidea sitten ainoa vaihtoehto, ja mietin todella että taitaa se olla. Helpompaa minulle on itse tehdä ruuat ja pestä pyykit kuin elää jatkuvassa paineessa, pelossa ja ahdistuksessa.

Vituiksi menneen ratsastustunnin jälkeen (kiitos sijainen, kun ajattelet että olen niin paska etten osaa edes perusasioita) avauduin äitille kuinka kaikki menee vituiksi eikä mikään onnistu. Paitsi yksi laukannosto Sampalla. En kestä ihmisjoukkoja, tahdon olla yksin mutta en kuitenkaan, ystäväni ovat suurelta osin kadonneet, koulu ei suju ja elämä yleensäkin on kovin mahdotonta. Elämä on elettävää puoli päivää viikossa, sen verran suunnilleen vietän aikaa tallilla. Miten minä ne muut kuusi ja puoli päivää viikossa sitten muka selviän?

Äiti kyseli joululahjatoiveita. Pitkään intin että en minä mitään tarvitse mutta sitten keksin että mikä sen mahtavampaa olisikaan kuin toinen ratsastustunti viikkoon! Se on ainoa mitä voisin keksiä mielenterveyden ja yleisen hyvinvoinnin lisäksi. Yleisesti ottaen minä vihaan joulua, vihaan sitä kaikkea materialistista pelleilyä viikkoja ennen joulua ja sitä, että kyseistä juhlapyhää toitotetaan jo kuukausia ennen koko juhlaa. Joululauluja, jouluspesiaaleja jokaisessa tv-sarjassa, jouluelokuvia ja joulutarjouksia joka ainoassa kaupassa. Vihaan sitä tekopyhyyttä, että pitäisi olla koko perhe onnellisena pöydän ääressä syömässä ja blabla. Ei se meillä ikinä mene niin. Ennen isi oli aina humalassa ja örvelsi, äiti yritti pitää showta kasassa ja sitten avattiin vähän lahjoja vaivaantuneessa hiljaisuudessa ja painuttiin kukin omaan nurkkaansa tekemään minä sitten keksikään. Enkä minä edes pidä jouluruuasta, en syö punaista lihaa ja laatikoista en tykkää joten vetelen pelkkää graavilohta ja perunaa sen kolme päivää. Yippi-fucking-yay.

Preeriarintama on vähintäänkin kuollut. En ole ollut siihen yhteyksissä muuten kuin lyhyesti facebookin välityksellä. Ei se minulle enää juttele niinkuin aiemmin, eikä se pyydä minua juttuihin. Ei sinänsä yllätä että tämäkin juttu meni taas ihan päin seiniä, se on kovin yleistä ollut viimeaikoina. Ehkä yritän vain päästä yli, vaati se mitä tahansa.

En kestä nykyisin enää ihmisjoukkoja. Minun muurini ovat viimein murtuneet, enkä jaksa enää esittää, en jaksa hymyillä. En jaksa sanoa että kuuluu hyvää ja nauraa kun joku kertoo viikonlopustaan. En minä enää jaksa. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen.

En ole viiltänyt aikoihin. Joka päivä tahtoisin, mutta näyttämötyön rooliasun takia en ole voinut. En halua että kukaan saa tietää.